Aika hyvän sisäänheittotarjouksen ovat tehneet, selvästikin liian hyvän kyetäkseen toimittamaan. Eivätkä edes saaneet sinua sillä sisään heitetyksi, joten aika #fail kaiken kaikkiaan. Itse olen tehnyt periaatepäätöksen, etten enää tilaa verkkokaupoista sellaista mitä ei ole varastossa, juurikin tässä kuvatun ilmiön takia: luvatut odotusajat tuppaavat venymään, ja vieläpä vakiokertoimella, eli mitä pitempi se odotus on jo luvattaessa, sitä enemmän se voi venyä.

Hyvinkin voi liikunta korvata syömistä, sen vain pitää olla tarpeeksi raskasta jotta palkkiona on endorfiineja. Lisäksi uskon, että syömisen polku täytyy kulkea loppuun jotta voi nähdä, miten tyhjänpäiväistä sekin on, eli ihminen tarvii omakohtaisen kokemuksen siitä että tämä (syöminen) on loppujen lopuksi ihan paska keino hankkia mielihyvää. Jos on aina yrittänyt jossain määrin kamppailla lohtusyömistään vastaan ja pitää sitä kurissa ennen tuollaisen kokemuksen saamista, se on vaikeaa siksi, että sitä kuitenkin perimmiltään uskoo saavansa siitä enemmän mielihyvää kuin pahaa oloa.

Oho, noinko päin se Turrican menikin? Ihan olin jo unohtanut. Muistivirheeni varmaankin heijasteli tuota eri versioiden kokemusjärjestystäni. No, loistopelihän se kasibittiseksi oli joka tapauksessa. Sen muistin sentään, että Trenz väänsi ensimmäisen pelin käytännössä yksin alusta loppuun. Käsittämätön mies.

Ah, Piltin käytännön pilat. F.U.C.K.:ta en muista (jos olenkin siitä lukenut, luultavasti en olisi vitsiä siinäkään huomannut), mutta Illuminatusta sen sijaan odottelin itse pitkäänkin.

Luin Mikrobitistä ja sen Pelit-vuosijulkaisuista SEUCKista ja Ultimasta ja haaveilin niistä, mutta koskaan en päässyt kokemaan. Turricanin sentään sain lopulta Nepalle, ja tolkuttoman hyvä porttaus se olikin, kun upposi ihan täysillä vaikka olin kavereiden Amigoilla siihen jo 16-bittisenä tutustunut. Rick Dangerous oli ensimmäisiä Amigalla koskaan näkemiäni pelejä, enkä luultavasti koskaan nähnyt sitä Nepalle myytävänä missään, koska varmaankin olisin myös sen pyrkinyt omalleni hankkimaan.

Demoja ja mageja Nepalle sen sijaan ei Pelkosenniemi-scenessä tunnettu lainkaan. Ne ilmestyivät tietääkseni kuvioihin vasta Amigan myötä, ja sittenkin vain murto-osa (lisäkseni ehkä yksi-kaksi tyyppiä) sikäläisistä harrastajista oli niistä ylipäänsä lainkaan kiinnostunut. Muutenkin tyyppejä siellä kiinnostivat enimmäkseen muut kuin tietokoneharrasteet. Kaikenlaiset minusta raastavan tylsät ulkona harjoitettavat aktiviteetit.

Se on niin mahtava fraktaali tuo romanesco, aina näyttää minun silmään ihan tietokone-efektiltä.

Minä ruukasin tehdä noin, silloin kun vielä kirjoitin kynällä. Sen tarkoitus oli nimenomaan julistaa, että olisin mieluummin tekniikan rajoittamassa ympäristössä kuin täällä, missä rajoitteita on vähän. Rajoittuneisuus on minulle paljon turvallisempaa.

On kuitenkin helposti kuviteltavissa, että nykyisin on jo näiden ilmiöiden juurilta niin kauas vieraantunutta porukkaa, etteivät ymmärrä käsin piirretyn sivuttaishymiönsä merkityksiä saatika piittaa niistä. Get off my lawn!

Juurikin tuosta kokoelmasta ne olivat peräisin. Sen kohdalla muuten mongersin itse nimen väärin kun sitä hankittiin, mutta minä sentään älysin hävetä osaamattomuuttani jo silloin niin, että muistan sen tilanteen vielä tänä päivänäkin! ”Magnicamp” Seven… tou!

Hyper Sports jäi minulla useimmiten siihen uintiin, ammuntaan pääsy oli kova saavutus ja sitäkin palkitsevampi, että se tosiaan oli ihan huippuhauska, kun siinä oli niin yksinkertainen ohjaus ja loistava tuntuma. Guuglasin vähän kuvia, ja luulen, että kolmiloikka oli pisin minne parhaimmillani pääsin; painonnosto ja seiväshyppy näyttivät vieraalta, mutta onneksi seivästa sai sitten kyllä taas Daley Thompsonina hypätä.

Olen aikonut Frankien läpipeluun katsella Juupparista muistaessani, nytpä muistankin.

Aargh, ”CommoNdore”! Tai parhaimmillaan ”CommANdore”! Kuinka jotkut voivatkin olla jonkin niinkin ubiikin asian nimityksen korrektiudesta niin piittaamattomia! Ja niin monet vielä! Ja niin monet vieläkin!

Voi muuten olla, että myös ensimmäinen minun koskaan pelaamani C64-peli oli Daley Thompson’s Decathlon. Joko se tai sitten Hyper Sports. Muista mainitsemistasi Head Over Heels ja Wizball olivat nekin mukana ensimmäisissä kokoelmissa, jotka joko tulivat koneen mukana tai hankittiin pian sen jälkeen. Krakoutia pääsin pelaamaan vasta siinä vaiheessa, kun jo kuolasin Amigan perään.

Oi, aivan liian vaivalloista! Tiedän kyllä mitä tarkoitat, juuri tuo tunne teki aikoinaan esim. Salaisten kansioiden seuraamisesta niin huippua. Mutta nykyisin en enää viitsisi hankkia sitä, tekijöiden täytyisi lusikoida se suuhuni. Samasta syystä en millään jaksa nykyisiä videopelejä, joissa täytyy käydä läpi perehdytysjakso. En jaksa perehtyä voidakseni viihtyä!

Niin kuin hyvissä addiktioissa aina, tärkeää on, että sarjasta saa keskustella kavereiden kanssa.

Olikohan tuo pähkinänkuoressa se, miksen ole kai yli kymmeneen vuoteen enää ollut mihinkään tv-sarjaan koukussa (ainut poikkeus lienee Sherlock Holmesin seikkailut)? Ei (by choice) ole ketään kenen kanssa keskustella. No, väitän kyllä siltikin, että osansa siinä on myös Sturgeonin lailla.

Yritin myös Doctor Whota ihan tässä viime viikolla, ei lykästänyt. Periaatteessa sen kyllä pitäisi olla ihan minun makuuni, brittituotantoa ja scifiä, vaan ei. Pettymyksekseni brittisarjoihinkin tunnutaan nykyisin imevän amerikkalaisvaikutteita niin, että hädin tuskin kieli ja kasvot ovat enää brittiläisen särmikkäitä.