”Ymmärsinkö nyt oikein, että koetat ilmaista, että sinulle sen sulkeistaminen tuntuu hyvin vaikealta ja edellyttää ponnistelua?”

Juuri sitä tarkoitin. Lähinnä se sujuu minulta fiktion parissa, ja silloinkin edellytän tarinankertojalta aika paljon vastaantulemista tai viihdyttävyyttä. Jälkimmäisen takia pidän esimerkiksi Disneyn Liisa Ihmemaassa -piirretystä, eli fantastisuus ei sinänsä tuota minulle ongelmia. Kyse on ehkä siitä, että tarvitsen jonkin yleisesti hyväksytyn syyn epäuskoisuuteni sulkeistamiselle. Ilman sellaista tunnen olevani… lapsellinen? Hullu? Jotain sellaista, jos suljen korvani epäuskoltani. (Tai no, oikein tosi huonon fiktion parissa tunnen sitä batemanmaista nimetöntä kammoa tyhjänpäiväisyydestä.)

Tunnistan silti tuonkin tunteen, että idea täyttää maailman ja vie mukanaan. Paljon on vain vettä Kemijoessa virrannut sen jälkeen, kun sellaista on viimeksi kunnolla tapahtunut. Se kielinee sittemmin rapistuneesta turvallisuudentunteestani. Ajatusteni tavallisilta urilta noille hulluille teille poikkeaminen kun aiheuttaa pelkoa ja edellyttää siksi vankkaa itseluottamusta.

Ihan näin epäluovana henkilönä ja melkolailla lonkalta sanoisin, että tuo psykoosivertaus osuu tavallaan asian ytimeen: inspiraatiossa on ainakin minulle usein kyse takertumisesta ajatukseen, joka poikkeaa tavanomaisesta ajattelustani, ja josta kiinni pitäminen on vaikeaa, koska se edellyttää dissonanssia. Analyyttiseen tilaan vaihtaminen nakertaisi dissonanssin ja siis inspiraationi perustan pois ja on siksi vältettävää, mikäli haluan pitää uudesta ajatuksestani kiinni.

Nyt herää tietysti halu perustella tällä sitä, että luovuus ja hulluus kulkevat käsi kädessä.

Tuli noista eri mittakaavan päämääristä mieleen, että se tosiaan vaihtelee varmaankin pitkälti hallinnan ulkopuolella olevien sisäisten tekijöiden ja ulkoisten paineiden vaikutuksesta, että kummat, pitkän vai lyhyen tähtäimen päämäärät ovat päällimmäisinä kullakin hetkellä. Eli vaikka se oman ihanneihmisen toteuttamiseen pyrkiminen on sekin kaiketi lähtöisin sisäisestä tarpeesta, se edellyttää myös riittävää vapautta noista sisäisistä ja ulkoisista paineista, eli mahdollisuutta tehdä valintoja. On mahdotonta jaksaa keskittyä pitkän tähtäimen tavoitteisiin, jos on vaikkapa liian nälissään, viluissaan ja väsynyt (näinkin tylsän yksinkertaisia esimerkkejä käyttääkseni).

Vastaavanlaisiksi sisäisten, omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olevien tekijöiden ja toisaalta ulkoisten paineiden aiheuttamaksi laskisin tuon pääsisinpä-tästä-alkuviikosta-ohi-vähiten-huonolla-mielellä: jos on esimerkiksi taipumusta ahdistua tietyissä arjen tilanteissa, eikä niitä arjen tilanteita voi paeta (vaikkapa sen takia, että ne kuuluvat työhön), on hankala pyrkiä elämään hyvää elämää. Kaikki keskittymisen voimavarathan kuluvat silloin välittömään selviytymiseeen. Se lienee yksi osa ainakin minun ongelmieni vyyhtiä.

Ehkä super-zen on mahdollista silloin, kun joko a) sisäiset kyvyt, lähinnä kyky selviytyä ympäristön asettamista haasteista stressaantumatta, ovat hyvät (mikä on tietysti synnynnäistä onnenkauppaa) tai sitten b) pystyy sijoittamaan ulkoisen elämänsä kokonaan sisäisten kykyjensä rajoitteiden asettamiin puitteisiin, jolloin niiden kykyjen rajat ylittäviin haasteisiin ei juurikaan törmää. Jälkimmäinen saattaa sitten tietysti saada sellaiset mitat, että sen pitemmän tähtäimen ideaaliminän tavoittelusta tulee vuorostaan hankalaa, jollei mahdotonta.