“Totta kai on aivan eri asia mur­hata puliukko kuin pet­tää puo­li­so­aan. Mutta kyse onkin siitä, että mihin se raja vede­tään ja millä perus­teilla. Jos saa pet­tää [puo­li­so­aan], eikö sil­loin saa pet­tää ketä hyvänsä? Vai tuleeko raja siinä vas­taan, mitä laki sanoo? Mutta miksi kun­nioit­taa lakia, jos “kukaan ei saa tie­tää, eikä se ketään kui­ten­kaan vahin­goita”? Millä perus­teella on ihan hyväk­syt­tävä asia pet­tää puo­li­sonsa luot­ta­mus, mutta ei ryyp­py­ka­ve­rinsa luot­ta­musta?” #

Arawn: “Valeh­del­kaamme lisää” #

Araw­nin teksti kaik­ki­nensa sisälsi niin pal­jon minua niin monin puo­lin kutit­te­le­vista ja viil­te­le­vistä aiheista, että oli pakko tart­tua sii­hen joten­kin. Halusin kui­ten­kin kir­joit­taa enem­män itses­täni, joten en näh­nyt asial­li­seksi vuo­dat­taa näitä Pnm:n kom­ment­ti­pals­talle. #

Minusta puliu­kon mur­haa­mi­sella ja puo­li­son pet­tä­mi­sellä on se ero, että puliu­kon mur­haa­mi­nen voi jois­sain olo­suh­teissa olla oikein, puo­li­son pet­tä­mi­nen ei kos­kaan. Enkä olo­suh­teilla tar­koita tässä mitään itsen­sä­puo­lus­ta­mista, vaan juuri sitä, mitä ilmei­sesti Arawn­kin, eli tilan­netta, jossa minut epäi­le­mättä tuo­mit­tai­siin siitä mur­hasta lain edessä, jos jäi­sin siitä kiinni. #

Tuo oli se pro­vo­ka­tii­vi­nen tea­seri, jonka aina­kin oli­sin niin kovasti halun­nut kir­joit­taa sinne kom­men­tiksi. #

Minusta on jo jon­kin aikaa tun­tu­nut siltä, että Arawn pai­nii samo­jen ongel­mien kanssa kuin minä­kin, kui­ten­kaan ilmei­sesti vielä tun­nus­ta­matta jää­vänsä lopulta vää­jää­mättä häviölle, niin kuin minä olen jo mel­kein täy­sin teh­nyt. Ongelma on siis tämä: jos abso­luut­tista moraa­lia ei ole, mistä tie­tää, miten toi­mia, miten toi­mia oikein, ja ennen kaik­kea: miksi tulisi toi­mia oikein, jos oikein toi­mi­mi­nen joh­taa itselle hai­tal­li­siin seu­rauk­siin? #

Minä olin rat­kais­sut oikean toi­min­nan valin­nan ongel­man jo kauan sit­ten: pää­tin, että valit­sen yhden ihmi­sen, jolle suon koko lojaa­liu­teni, ja ase­tan hyvän ja pahan, oikean ja vää­rän elä­mäs­säni siitä läh­tö­koh­dasta, että valin­tani ja toi­min­tani tuke­vat tätä lojaa­liut­tani ja sen, eli suh­teen säi­ly­mistä. Tästä joh­tuen minulle jo muu­ta­mat nuo­ruu­dessa, teini-iässä tapah­tu­neet “alatko mun kaa” -leik­kien kariu­tu­mi­set oli­vat äärim­mäi­sen kivul­loi­sia koke­muk­sia. Lisäksi tuol­loin en tie­ten­kään vielä tie­dos­ta­nut koko tätä ajat­te­lu­ta­paani, vaan ole­tin vain toi­mi­vani vais­ton­va­rai­sesti kuten kaikki muut­kin, ja ole­tin mui­den­kin toi­mi­van samo­jen sään­tö­jen mukai­sesti. #

Enpä olisi juu­ri­kaan voi­nut olla vää­rem­mässä. #

Tuol­loin minä saa­toin vielä selit­tää jäte­tyksi tule­mi­sen sillä, että nämä ihmi­set ovat nuo­ria, eivätkä tiedä mitä teke­vät. Kun The Suhde Rii­tan kanssa alkoi, tämä seli­tys oli vielä voi­massa. Aikaa kului, van­he­nimme, ja seli­tys alkoi ontua yhä pahem­min. #

Lojaa­lius­teo­rias­tani kiin­ni­pi­tä­mi­seni ansiosta suhde säi­lyi. Koska kui­ten­kin toi­nen osa­puoli pelasi eri sään­nöillä, kiin­ni­pi­tä­mi­seni tuotti minulle suh­teen säi­ly­mi­sen ohella enää pelk­kää tus­kaa. En voi­nut enää selit­tää asioita toi­sen moraa­li­sella alem­muu­della, koska olimme molem­mat “aikui­sia”. Kaksi vuotta sit­ten tapah­tui jotain, jonka joh­dosta minä tie­sin, että edes oma taker­tu­mi­seni ei tule pelas­ta­maan suh­detta. Sen myötä hajo­sin lopul­li­sesti, jou­duin lataa­moon, ja vaikka sii­hen, että suh­teen päät­tä­vät sanat viral­li­sesti lausut­tiin, kesti vielä vuosi, se aika oli pelkkä vii­meis­ten met­rien matka pudo­tuk­sessa poh­jalle. #

Nykyi­sin minä en enää tiedä mis­tään mitään. Pidän itseni hen­gissä lääk­keillä. Käyn tera­piassa, koska muita vaih­toeh­toja täy­tyy kokeilla ennen vii­meistä vaih­toeh­toa, joka on varma ongel­man­rat­kai­su­keino. Mutta mikään ei voi kor­jata sitä, mikä hajosi. Ja koska minulle suh­teen kariu­tu­mi­nen ei ollut vain suh­teen kariu­tu­mi­nen, vaan samalla se vei koko sii­he­nas­ti­sen moraa­lini poh­jan, minä en enää usko muu­hun kuin välit­tö­miin impuls­sei­hini ja nii­den tyy­dyt­tä­mi­seen. Kai­ken, mikä tuot­taa minulle hyvää mieltä, minä otan, vaik­ka­kin sitä on enää ääret­tö­män vähän. Kai­ken, mikä tuot­taa tus­kaa, minä joko pyrin tuhoa­maan tai sitä pake­ne­maan. #

Siksi minusta puliu­kon mur­haa­mi­sessa ei ole mitään vää­rää, ja siksi minusta puo­li­son pet­tä­mi­nen on niin vää­rin, että se antaa pete­tylle täy­den oikeu­den tus­kan ja kuo­le­man tuot­ta­mi­seen jol­le­kulle asian­osai­selle, jonka hän sopi­vaksi koh­teeksi kat­soo. #

Valeh­te­lussa ei ole mitään vää­rää. Ei nyt, eikä kos­kaan ole ollut­kaan. Ainoas­taan lojaa­lius­suh­teilla on väliä; sen edun, jolle olen lojaa­lein, tulee tulla ensin. Enää en kui­ten­kaan usko, että on ole­massa ihmi­siä, jotka lojaa­liu­teni, sen kaik­kein pyhim­pää lajiani ole­van, ansait­si­si­vat. #

Tämä mer­kintä jul­kais­tiin alun perin Kuol­lee­na­syn­ty­nyt-blo­gissa. Uudel­leen­jul­kaisu mar­gi­naa­lissa tapah­tui 18. kesä­kuuta 2005 klo 12.04. #

“Totta kai on aivan eri asia mur­hata puliukko kuin pet­tää puo­li­so­aan. Mutta kyse onkin siitä, että mihin se raja vede­tään ja millä perus­teilla. Jos saa pet­tää [puo­li­so­aan], eikö sil­loin saa...