Vähän kuten vel­jeni Lei­jo­na­kieli ker­ran kir­joitti, haluai­sin ker­toa teille, että haluai­sin ker­toa teille, mitä haluai­sin. Koska kui­ten­kin sen ker­to­mi­nen, mitä haluaisi ker­toa, on mah­do­tonta ilman, että samalla tulisi pal­jas­ta­neeksi, mitä haluaisi, ja koska siitä puhu­mi­nen on poik­keuk­setta tul­kit­ta­vissa vää­rin pel­käs­tään säälin- tai huo­mion­ker­juuksi, pää­tin tällä ker­taa jät­tää sen ker­to­matta. Ehkä sen sijaan ker­ron­kin jotain muuta: ver­tauk­sen. #

Täy­teen­pu­hal­let­tuna ole­mi­nen ei ole ilma­pal­lon luon­nol­li­nen tila. Ilma­pal­lon luon­nol­li­nen tila on olla tyhjä ilmasta; joko niin, että ilmaa ei kos­kaan ole pal­loon puhal­lettu, tai sit­ten niin, että se pal­loon puhal­lettu ilma on tul­lut ulos joko vähi­tel­len ajan myötä tai sit­ten väki­val­tai­sen, puh­kea­mi­sesta räjäh­tä­mi­sen het­kenä. Tämän mää­rää ter­mo­dy­na­mii­kan toi­nen pää­sääntö. #

Olen aina pelän­nyt ilma­pal­loja, koska ilma­pal­lot voi­vat räjäh­tää. Ker­ran räjäh­tä­nyt ilma­pallo ei enää voi räjäh­tää, mutta räjäh­tä­neestä ilma­pal­losta jää­neillä rie­ka­leilla on mah­dol­lista tehdä pieni temppu: ote­taan isoin, koko­nai­nen rie­kale, ja ase­te­taan se tiu­kasti vas­ten rao­tet­tuja huu­lia. Sit­ten imais­taan ilmaa sisään­päin, jol­loin rie­kale pul­lis­tuu suu­hun pie­neksi pal­lu­kaksi. Huu­let puris­te­taan tiu­kasti yhteen ja ulos jää­neet reu­nat pyö­ri­tel­lään itsensä ympäri monta ker­taa; mah­dol­li­sesti jopa sol­mi­taan, jos sii­hen on varaa. #

Tulok­sena on pik­ku­rui­nen ilma­pallo, joka on minusta vähin­tään­kin yhtä hauska kuin täy­si­ko­koi­set pal­lot ilmei­sesti joi­den­kin mie­lestä ovat. Vää­jä­mättä seu­raa­vassa räjäh­dys­ta­pah­tu­massa tämä pik­kui­nen pallo ei aiheuta lähes­kään yhtä kam­mot­ta­vaa, pok­sah­ta­vaa ääntä, eivätkä rie­ka­leet sin­koile hir­vit­tä­vällä tavalla joka suun­taan, kuin ison pal­lon räjäh­täessä. #

Tässä vai­heessa se lie­nee jo ihan ilmeistä, mutta alle­vii­va­taan se nyt tässä: minä olen rie­ka­leesta tehty pik­ku­pallo. Aina jos­kus minä tun­nus­te­len aivan kauim­mai­sia reu­no­jani, joi­den repa­lei­suus muis­tut­taa minua siitä, että ker­ran minä­kin olin iso pallo, joka pok­sahti hir­vit­tä­vässä, väki­val­tai­sessa räjäh­dyk­sessä rie­ka­leiksi. Samalla tun­nen salaista, sadis­tista mie­li­hy­vää siitä, että kaikki tekin, te isot pal­lot, tyh­je­nette vää­jää­mättä joko pikku hil­jaa tai sit­ten samalla tavalla kuin minä, räjäh­täen ker­ralla tus­kal­li­sesti kap­pa­leiksi. #

Mie­tin myös sitä, että jonain päi­vänä minä­kin taas pok­sah­dan, vaik­ken yhtä kovasti kuin ensim­mäi­sellä ker­ralla, mutta sen jäl­keen ei enää ole riit­tä­vän pientä suuta, joka tai­koisi jäl­jellä ole­vista rie­ka­leista edes pie­nen­pie­nen pal­lon. #

Muis­ta­kaa tämä: täy­teen­pu­hal­let­tuna ole­mi­nen ei ole ilma­pal­lon luon­nol­li­nen tila. Ilma­pal­lon luon­nol­li­nen tila on olla tyhjä ilmasta. #

Vähän kuten vel­jeni Lei­jo­na­kieli ker­ran kir­joitti, haluai­sin ker­toa teille, että haluai­sin ker­toa teille, mitä haluai­sin. Koska kui­ten­kin sen ker­to­mi­nen, mitä haluaisi ker­toa, on mah­do­tonta ilman, että samalla tulisi pal­jas­ta­neeksi, mitä...