Koin juuri jotain täy­sin yllä­tyk­sel­listä ja kamoit­ta­vaa: X soitti. Kyseessä oli klas­si­nen “hup­sista, soi­tinpa vahin­gossa vää­rään nume­roon, eikä juu­ri­kaan olisi vää­rem­pään voi­nut enää men­nä­kään”. Emme ole vihoissa tai mitään muu­ta­kaan, vaan ikään kuin yhtei­sestä sanat­to­masta sopi­muk­sesta kat­kais­seet kai­ken yhtey­den­pi­don (lukuu­not­ta­matta satun­nai­sesti toi­mit­ta­maani ela­tus­a­pua eli pah­via elu­koille). Tämä siksi, että yhtey­de­no­toista on aina seu­rauk­sena se tun­net­su­nami, joka tuon seu­rauk­sena nyt taas­kin mei­naa vyö­räh­tää päälle. #

Kuvio menee aina jota­kuin­kin niin, että ensin tun­nen hel­po­tusta, koska tajuan, että suu­rin osa kai­kesta siitä pelosta, jonka aisois­sa­pi­te­lystä päi­väni nykyi­sin jota­kuin­kin täy­del­leen täyt­ty­vät, on epä­to­del­lista, ja että Riitta on vain Riitta eikä mie­leni kehit­te­lemä mörkö, jolla on jokai­sen kipu­her­moni vii­mei­nen pää käsis­sään, ja joka niistä vete­lee tavalla joka mak­si­moi minulle koi­tu­van kivun ja kär­si­myk­sen. #

Sen jäl­keen tajuan, että vaikka näin on, ei kipu häviä mihin­kään. Tajuan, että tuo “minua kidut­tava mörkö” -vaih­toehto onkin se parempi vaih­toehto, se on mie­leni suo­ja­keino huo­nom­malta vaih­toeh­dolta: siltä, että mis­sään ei ole mitään mieltä, että kär­si­myk­sellä, jota olen tun­te­nut ja tun­nen, ei ole mitään niin yhte­näistä ja sel­keää syytä, joka sal­lisi minun edes haa­veilla, että jos ei sitä syytä olisi, en olisi kär­si­nyt niin pal­jon enkä kär­sisi enää nyt­kään. #

Tuo­hon vai­hee­seen pääs­tyäni olen­kin sit­ten yleensä jo rau­hoit­ta­vien tar­peessa. Nyt en vielä, koska tämä tuli tosi­aan täy­sin yllät­täen ja niin pit­kästä aikaa, että mie­leni on aina­kin tällä het­kellä tuosta niin nyr­jäh­tä­nyt, ettei se edes tajua, kuinka nyr­jäh­tä­nyt se oikeas­taan onkaan. #

Koin juuri jotain täy­sin yllä­tyk­sel­listä ja kamoit­ta­vaa: X soitti. Kyseessä oli klas­si­nen “hup­sista, soi­tinpa vahin­gossa vää­rään nume­roon, eikä juu­ri­kaan olisi vää­rem­pään voi­nut enää men­nä­kään”. Emme ole vihoissa tai mitään muu­ta­kaan,...