Olen taas aja­nut itseni piip­puun kai­ken maa­il­man jut­tu­jen kanssa. Vaikka juuri se onkin vas­toin sitä pyhää hen­keä, josta täyt­ty­nyt veli mit­vit tänään kir­joitti hyvin, aion tehdä tuosta kir­joi­tuk­sesta itsel­leni teko­syyn vetäy­tyä tällä erää taas tästä ja vähän kai­kesta muus­ta­kin. Aion kuvi­tella, että joku sei­soo var­tiossa, koska itse en taas enää yksin­ker­tai­sesti jaksa. Var­sin­kaan, kun jo tuota seu­raa­vissa kom­men­teissa jot­kut tau­la­päät onnis­tu­vat todis­ta­maan, ettei­vät kerta kaik­ki­aan vaan kykene tajua­maan, mistä sanan­va­pau­dessa on kyse. Onneksi päin­vas­tai­sia­kin esi­merk­kejä löy­tyy paitsi sieltä, myös muu­alta. #

Niinpä voi­sin kokeilla taas haircu­tia. Sekin vaan tah­too olla vähän vai­keaa, jos on mies jolle ei kos-kaaaaan tapahdu mitään. Var­sin­kaan tänään, kun nor­maa­lista rutii­nista poi­ke­ten ei ollut­kaan ryh­mää, ja sen tilalla oli vain tyh­jyyttä. Huo­maa kyllä, että olen jär­jes­tä­nyt elä­mäni hyvin tiu­kasti rutii­nien ympä­rille niin, ettei pääl­leni jää het­keä­kään aikaa kehi­tellä ansoja itsel­leen. Heti, kun rutiini sär­kyy, aja­tuk­set alka­vat sikiä­mään ja jo parin tun­nin sisällä olen hyp­pi­mässä sei­nille. Puto­sin mät­käh­täen lat­tian läpi kun tram­po­liini oli vedetty altani sillä välin, kun olin ilmassa. #

Niinpä kävin reip­paalla ilta­kä­ve­lyllä rap­sa­kassa seit­se­män­toista asteen pak­ka­sessa, joka tosin läs­sähti ihan nös­söksi yhdek­si­toista asteeksi kau­pun­gilla. Kau­pun­kia­su­mi­sen etuja käve­ly­ret­kien kan­nalta on mah­dol­li­suus päät­tää kävely muu­alle kuin läh­tö­pis­tee­seen; tulin takai­sin linja-autolla. Kul­jet­taja oli se kai­kista lem­pein, ja oli tai­vaal­lista upota syvälle läm­pi­män auton syliin. Vajo­sin trans­siin tui­jot­taes­sani ikku­nasta tyh­jän kau­pun­gin valoja. #

Samassa autossa tuli vas­ta­päi­sen asun­non naa­puri, joka vai­kutti ystä­väl­li­seltä. Hän oli hiu­kan huvit­tu­nut siitä, että tulin­kin yllät­täen perille saakka samaa mat­kaa. Har­mitti jäl­ki­kä­teen, etten hok­si­nut sanoa, että olen vain vaa­ni­massa häntä. Mutta toi­saalta ei kos­kaan voi tie­tää, kuinka ihmi­set sii­hen pal­jas­tuk­seen rea­goi­vat. Heh heh. #

Olen taas aja­nut itseni piip­puun kai­ken maa­il­man jut­tu­jen kanssa. Vaikka juuri se onkin vas­toin sitä pyhää hen­keä, josta täyt­ty­nyt veli mit­vit tänään kir­joitti hyvin, aion tehdä tuosta kir­joi­tuk­sesta itsel­leni teko­syyn...

Ikioma kan­sa­lais­jour­na­lis­tinne on jäl­leen ollut kor­vat höröllä pai­kal­lis­bus­sissa ja sen tulok­sena esi­tel­lään­kin täällä mar­gi­naa­lissa nyt tämän het­ken kuu­mim­mat kou­lu­lais­vit­sit. Aihe­pii­rit ovat samat van­hat, tutut, kuin sil­loin jour­na­lis­tin omi­na­kin kou­luai­koina eli höl­mö­läi­set, japa­ni­lai­set, ruot­sa­lai­set, homo­sek­su­aa­li­suus sekä mie­het ja nai­set. #

Höl­mö­läi­set hyp­pe­li­vät uima-altaaseen ja niillä oli hur­jan haus­kaa. Noo, pai­kalle tuli Matti ja kat­seli sitä tou­hua.
- Onpa teillä haus­kaa. Mitä jos minä­kin tuli­sin huo­menna mukaan, mutta oli­si­han se hyvä jos saa­tai­siin vielä vet­tä­kin tuo­hon altaa­seen. #

Joku mies kuoli ja jou­tui tai­vaa­seen. Tai­vaassa oli kaik­kien mai­den liput ja nii­den alla kello. Mies kysyi enke­liltä että missä on Ruot­sin lippu… mutta ensin mies kysyi, että mitä nuo kel­lot on. Enkeli sanoi että aina kun jos­sain maassa kuo­lee homo niin kel­lon vii­sa­rit siir­tyy.
Sit­ten mies kysyi, että missä on Ruot­sin lippu. Enkeli sanoi: “Ai se? No seeee­hän on viety jo aikaa sit­ten tuonne…” [tässä vai­heessa ker­to­jan ääni peit­tyi vali­tet­ta­vasti muun hälyn alle]. #

Japa­ni­lai­nen tuli Suo­meen ja sit­ten se nousi yöllä tak­siin. Kun oli vähän mat­kaa ajettu, japa­ni­lai­nen sanoi: “Toy­ota. Japa­ni­lai­nen. Erit­täin nopea.” Kun oli ajettu taas vähän mat­kaa, japa­ni­lai­nen sanoi: “Mit­su­bishi. Japa­ni­lai­nen. Erit­täin nopea.” Kun oli vielä ajaettu jon­kin mat­kaa, japa­ni­lai­nen sanoi: “Honda. Japa­ni­lai­nen. Todella nopea.“
Sit­ten kun tul­tiin perille koti­pi­haan, japa­ni­lai­nen ihmet­teli, että miksi tämä näin pal­jon mak­soi. Kuski sanoi: “Japa­ni­lai­nen. Todella nopea.”  #

Nai­nen sanoi mie­helle, että minä haluan, että huo­menna kun minä menen tuonne auto­tal­liin, niin siellä on jotain sel­laista, joka kiih­tyy nol­lasta sataan sekun­nissa. Sit­ten seu­raa­vana aamuna nai­nen meni auto­tal­liin ja siellä oli vaaka. #

Mai­nit­ta­koon vielä lopuksi, että näi­den vit­sien ker­to­mi­sen lisäksi havain­to­ma­te­ri­aa­lina olleet nuo­ru­kai­set heit­te­li­vät rans­kan­pe­ru­noita ja mat­ki­vat Crazy Fro­gia. #

Ikioma kan­sa­lais­jour­na­lis­tinne on jäl­leen ollut kor­vat höröllä pai­kal­lis­bus­sissa ja sen tulok­sena esi­tel­lään­kin täällä mar­gi­naa­lissa nyt tämän het­ken kuu­mim­mat kou­lu­lais­vit­sit. Aihe­pii­rit ovat samat van­hat, tutut, kuin sil­loin jour­na­lis­tin omi­na­kin kou­luai­koina eli...

Olen ihan koh­tuul­li­sen tyy­ty­väi­nen yläk­ro­pan kehi­tyk­seen. #

 #

Vuo­den takai­nen outo­kumpu ei kyllä ole hävin­nyt, jos­kin on kyllä pie­nen­ty­nyt hyvin mer­kit­tä­västi. Tuon lopun pois­ta­mi­seen tar­vit­tai­siin kai veistä. Mie­lui­ten ammat­ti­tai­toi­sen kirur­gin sel­laista, vaikka haa­vei­len kyllä toi­si­naan myös vat­sani auki­leik­kaa­mi­sesta omin käsin. #

Vielä on mat­kaa Lobon mit­toi­hin, mutta en minä nii­hin täh­tää­kään, var­sin­kaan tukassa. Kun­han on vähem­män Kurt Anglea ja enem­män Johnny Weis­mul­le­riä. #

Tällä het­kellä ei niin­kään har­mita muoto kuin pääl­lyste. Kes­kelle rin­taa on syn­ty­nyt mini­maa­li­nen paka­na­maan kartta. Ja mie­hek­käi­den rin­ta­kar­vo­jen sijasta minulla on mie­hek­käitä nän­ni­kar­voja. Ei tosin enää tällä het­kellä, kun nyh­din ne taas äsken pois. Pih­deillä. #

Olen ihan koh­tuul­li­sen tyy­ty­väi­nen yläk­ro­pan kehi­tyk­seen. #  # Vuo­den takai­nen outo­kumpu ei kyllä ole hävin­nyt, jos­kin on kyllä pie­nen­ty­nyt hyvin mer­kit­tä­västi. Tuon lopun pois­ta­mi­seen tar­vit­tai­siin kai veistä. Mie­lui­ten ammat­ti­tai­toi­sen kirur­gin sel­laista,...

Jos ei se niin jo ole, niin minusta sosi­aa­li­toi­misto saisi kyllä aut­taa ihan muki­se­matta lem­mik­kie­läi­men ter­vey­den­hoi­dosta koi­tu­vista kuluista sel­viä­mi­sessä, aina­kin siinä tapauk­sessa, että sen eläi­men omis­taja on mielenterveys- tai jokin muu toi­pi­las. Lem­mik­kie­läi­men pidon tera­peut­ti­set vai­ku­tuk­set on todettu tut­ki­muk­sissa riit­tä­vän monta ker­taa, jotta tämä on perus­tel­tua. #

Lisäksi sen lem­mi­kin kuo­lema on aina kova paikka, mutta var­sin­kin se on kova paikka sil­loin, jos se olisi ollut estet­tä­vissä, jos vain rahat oli­si­vat riit­tä­neet. Eihän mikään tue masen­tu­neen käsi­tystä maa­il­man epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­desta ja kur­juu­desta niin kuin rak­kaan ystä­vän kuo­le­mi­nen ihan tur­han täh­den. #

kuva: “Very friendly cat”, (CC) Leo Rey­nolds #

Jos ei se niin jo ole, niin minusta sosi­aa­li­toi­misto saisi kyllä aut­taa ihan muki­se­matta lem­mik­kie­läi­men ter­vey­den­hoi­dosta koi­tu­vista kuluista sel­viä­mi­sessä, aina­kin siinä tapauk­sessa, että sen eläi­men omis­taja on mielenterveys- tai jokin...