Kun havah­duin, huo­ma­sin ole­vani pie­nessä, val­keassa huo­neessa. Löy­sin itseni jon­kin­lai­sesta tuo­lista, jonka sel­kä­noja oli kään­netty taakse niin että olin pikem­min­kin makuu- kuin istuma-asennossa. Omat sil­mä­la­sini oli­vat poissa ja nii­den tilalla oli omi­tui­set, kel­ler­tä­vät lasit. Katosta suo­raan sil­miini pais­toi kir­kas lamppu. #

“No niin, eli tar­koi­tus olisi nyt irroit­taa se ala­va­sen sieltä. Kat­so­taan siinä sit­ten samalla sitä ylä­puolta kun yleensä jos ala­puo­lelta pois­te­taan niin ote­taan saman tien se ylä­puo­li­nen­kin”, sanoi ääni jos­tain. #

“Mi-mitä te tar­koi­tatte? Missä minä oikein olen?”, minä kysyin. #

“Pan­naan tuosta ensin vähän tuota puu­du­tusta vai­kut­ta­maan. Avaapa suuta.” #

“Minä..ää aaa” #

Jos­tain tuli käsi, joka työnsi suu­huni ruis­kun ja saman tien neula tun­keu­tui ham­pait­teni taakse. Samalla suu­huni lurahti jotain iljet­tä­vän­ma­kuista ainetta, jonka täy­tyi olla myrk­kyä. Ylä­puo­lel­leni kumar­tui hahmo, josta kyke­nin näke­mään vain äärivii­vat katosta edel­leen kirk­kaasti pais­ta­neen lam­pun takia. Hahmo muis­tutti jon­kin ver­ran ihmistä, mutta tie­sin, ettei­vät nämä voi­neet olla ihmi­siä. Eivät­hän ihmi­set tekisi täl­laista toi­sil­leen! #

Sil­loin minä sen käsi­tin: näi­den täy­tyi olla ava­ruuso­len­toja. Minut oli ilmi­sel­västi kaa­pattu hei­dän aluk­sel­leen ja nyt minulle teh­täi­siin hir­vit­tä­viä kokeita! Kuin tämän vah­vis­tuk­seksi ylä­puo­lel­lani hää­rivä olento sanoi: #

“Ja pan­naanpa vähän vielä tuonne ylös­kin… pik­kai­sen saat­taa nipis­tää.” #

Koko ruu­miini jän­nit­tyi kau­husta ja pidä­tin hen­gi­tys­täni. #

“Voit ren­tout­taa har­tiat ihan taakse ja hen­git­tele vaan ihan rau­hassa.” #

Yri­tin totella tätä olen­toa, joka näytti joh­ta­van minulle teh­tä­viä toi­men­pi­teitä. Yri­tin kes­kit­tyä hen­gi­tyk­seeni ja lihas­teni ren­tout­ta­mi­seen, sillä en mis­sään nimessä halun­nut suu­tut­taa kaap­paa­jiani. Sanoin mie­les­säni itsel­leni: #

“No niin. Ota aivan rau­hal­li­sesti, Jani. Olet jou­tu­nut ava­ruuso­len­to­jen kaap­paa­maksi, ja sinulle ale­taan kohta suo­rit­taa hir­vit­tä­viä kokeita, mutta hei! Asiat voi­si­vat olla pal­jon pahem­min­kin. Voi­sit esi­mer­kiksi olla Kra­pu­la­blo­gin Vt, jonka taval­li­sesti niin ihana fan­ta­sia peko­niu­desta on juuri lop­pu­nut kar­mai­se­valla tavalla! Tai sit­ten voi­sit olla Sel­listi, jonka äiti on juuri kuol­lut! Taas! Tai sit­ten voi­sit olla Sedis! Juma­lauta, mies, sinä voi­sit olla maa­lai­nen!” #

Näin itsek­seni puhel­tuani kyke­nin vähi­tel­len rau­hoit­tu­maan. Sit­ten kuu­lin jäl­leen johtaja-avaruusolennon äänen. Tällä ker­taa hän tun­tui puhu­van toi­selle huo­neessa olleista olen­noista: #

“Kokeil­laanpa ensin irtoai­siko tuo ihan suo­raan. Sit­ten jos näyt­tää siltä ettei lähde niin täy­tyy avata.” #

Vaikka en ymmär­tä­nyt­kään, mistä ava­ruuso­len­not kes­ke­nään puhui­vat, jos­tain syystä nämä virk­keet aiheut­ti­vat minussa levot­to­muutta. Var­sin­kin sanat “irtoai­siko” ja “ava­taan” sai­vat hiki­pi­sa­rat kihoa­maan otsal­leni. Pian huo­ma­sin, etten suin­kaan ollut huo­les­tu­nut suotta: ava­ruuso­lento työnsi kätensä suu­huni, ja alkoi ronk­kia sen sisällä jon­kin­laista työ­ka­lua apu­naan käyt­täen. Samalla hän kysyi minulta: #

“Tun­tuuko kipua?” #

“Grlglrglrlrlrl”, vas­ta­sin. #

Vasta sil­loin tajusin, etten kyen­nyt saa­maan yhtään sel­vää sanaa ulos suus­tani! Tuo aine, jota ava­ruuso­len­not oli­vat suu­huni aluksi ruis­kut­ta­neet, oli teh­nyt minut täy­sin puhe­ky­vyt­tö­mäksi! #

Nyt peläs­tyin oikein toden teolla, ja kau­huis­sani rupe­sin tut­ki­maan, oliko aine aiheut­ta­nut muita muu­tok­sia. Epäi­lin hal­vaan­tu­neeni, joten kokei­lin lii­kut­taa sor­miani. Ne liik­kui­vat. Var­muu­den vuoksi kokei­lin lii­kut­taa myös kor­va­leh­tiäni, enkä kyen­nyt lii­kut­ta­maan niitä! Minä arva­sin sen, minä olin täy­sin hal­vaan­tu­nut! #

Niinpä en kyen­nyt teke­mään mitään, kun olento alkoi yhä vim­ma­tum­min ronk­kia ja rusi­koida suu­tani, vaih­taen välillä työ­ka­lua. Suus­tani kuu­lui kam­mot­ta­vaa ruti­naa, mutta siitä huo­li­matta olento alkoi vähi­tel­len vai­kut­taa tus­kas­tu­neelta, ja sanoi lopulta: #

“Joo, kyllä se täy­tyy avata, ei muu­ten lähde.” #

Sen jäl­keen ympä­ril­läni alkoi mel­koi­nen hälinä, enkä kykene enää täy­sin muis­ta­maan kaik­kea, mitä tapah­tui. Lopulta kui­ten­kin huo­ma­sin makaa­vani edel­leen pen­killä. Ylläni oli nyt jon­kin­lai­nen liina, ja vain nenäni ja suuni oli­vat pal­jaina. Ajat­te­lin, että ava­ruuso­len­to­jen mie­lestä mei­dän Maan asuk­kien täy­tyy var­maan­kin olla eri­tyi­sen vas­ten­mie­li­sen näköi­siä, joten hei­dän täy­tyy tällä tavalla pii­lot­taa kes­kit­ty­mis­ky­ky­ään niin pahasti häi­rit­se­vät piir­teemme. #

Tai sit­ten, minun tuu­ril­lani, minut on kaa­pan­nut ava­ruuso­len­to­jen Tale­ban, ja minusta tulee nyt jon­kun lon­ke­ro­leu­kai­sen, tur­baa­ni­päi­sen ja kai­kin puo­lin muu­toin­kin vas­ten­mie­li­sen ava­ruuso­len­non biaatch. #

Olento jat­koi suuni kope­loi­mista tämän jäl­keen vielä puo­li­sen tun­tia, kun­nes sieltä lopulta kuu­lui jon­kin­lai­nen rusah­dus, jonka seu­rauk­sena kaikki ava­ruuso­len­not vai­kut­ti­vat hyvin hel­pot­tu­neilta. Ilmei­sesti hei­dän kokeensa oli­vat onnis­tu­neet. #

Ehdin jo het­ki­sen elät­tää toi­veita, että kau­hu­ko­ke­muk­seni olisi ohi, mutta sit­ten joh­ta­jao­lento sanoi: #

“Kat­so­taanpa sit­ten vielä pikai­sesti se ylä­puoli”, ja alkoi saman tien kope­loida suu­tani uudes­taan! Onnek­seni tätä kesti vain pari minuut­tia, jonka jäl­keen suus­tani kuu­lui rrr-rrruuuutsss-POKS, ja olen­not vai­kut­ti­vat jäl­leen hyvin hel­pot­tu­neilta. #

Sen jäl­keen liina pois­tet­tiin yltäni, oudot lasit otet­tiin pääs­täni ja minut ohjat­tiin vie­rei­seen, tätä­kin pie­nem­pään huo­nee­seen, jonne ava­ruuso­len­to­jen joh­taja oli siir­ty­nyt lakei­joi­den minua vii­meis­tel­lessä. Minun käs­ket­tiin istua. Sit­ten olento sanoi: #

“Tämän jäl­keen sit­ten suo­si­tel­laan että otat lop­pu­päi­vän ihan rau­hal­li­sesti elikkä ei mitään rajuja urhei­lusuo­ri­tuk­sia tai sen sel­lai­sia. Mah­dol­li­sesti vielä huo­mi­sen­kin ja lau­an­tain. Puu­du­tus lak­kaa vai­kut­ta­masta tuossa parin tun­nin päästä ja sil­loin saat­taa tulla kipua ja tur­vo­tusta, joten minä kir­joi­tan sulle kasi­sa­tasta Bura­naa ja Panaco­dia. Otat niitä sit­ten sillä lailla että ensim­mäi­sen Bura­nan otat jo tuossa ennen kuin puu­du­tus lop­puu, toi­sen sit­ten vähän myö­hem­min ja kol­man­nen vielä illalla ennen nuk­ku­maan­me­noa. Samoin huo­menna, mak­si­mis­saan se kolme päi­vässä… tai voi sen nel­jän­nen­kin ottaa jos siltä tun­tuu. Tällä lailla jat­kat…” #

Tässä vai­heessa muis­ti­ku­vani tapah­tu­mista ovat jos­tain syystä kor­vau­tu­neet arki­silla koke­muk­silla, linja-automatkoistani kau­pun­kiin ja takai­sin. Linja-auto ohit­taa Jyväs­ky­län sosiaali- ja ter­vey­sa­lan oppi­lai­tok­sen, ja minä kat­se­len sinne kul­ke­via tyt­tö­siä. “Hmm, hoit­suja…”, minä ajat­te­len. #

Arvat­kaapa, onko hidasta kir­joit­taa yhdellä kädellä, kun toi­nen käsi pite­lee jää­pus­sia pos­kella? Ei ole! #

Kun havah­duin, huo­ma­sin ole­vani pie­nessä, val­keassa huo­neessa. Löy­sin itseni jon­kin­lai­sesta tuo­lista, jonka sel­kä­noja oli kään­netty taakse niin että olin pikem­min­kin makuu- kuin istuma-asennossa. Omat sil­mä­la­sini oli­vat poissa ja nii­den tilalla...