Jopas oli diplomaattista. :)

Minä en osaa kunnioittaa sellaisia tapoja surra, joihin sisältyy hokkuspokkusta tai itsepetosta. Ehkäpä siksi en kykenekään suremaan, tai, tarkemmin sanottuna, suruni ei lopu koskaan vaikka surisin jatkuvasti.

Niin uurnista, mun broidin uurna sysättiin hietaniemen multaan hieman päälle 6 vuotta sitten, ja keskimäärin olen haudalla käynyt ehkä kerran vuodessa. Muistaminen haudoilla käymällä ei oikein kai uppoa meikälle, jos jotain muistettavaa on, se on sitä ilman haudan näkemistäkin.

Minä valitsin kissoilleni tuhkauksen alunperin siitä syystä, etten ollut varma haluanko haudata niitä maahan ollenkaan. Tuhkan kanssa olisi useampia vaihtoehtoja.

Nykyään tiedän jo, etten halua kissojani hautuumaalle, edes tuhkana. En halua sitoa niitä ja ‘niiden muistoa’ mihinkään paikkaan. Jos ne olisivat hautausmaalla kävisin siellä jatkuvasti pillittelemässä, ja jos en enää pääsisikään käymään siellä murehtisin ja potisin huonoa omaatuntoa.

Kissojen kuolemasta on kaksi vuotta ja tuhkat ovat kotonani edelleenkin. En toisaalta halua luopua niistä vielä (jos koskaan) ja toisaalta en näe mitään syytä luopua niistä vielä (jos koskaan). Vaikka kannan kissoja mukanani sisälläni ne kuitenkin tuntuvat olevan ‘enemmän läsnä’ kun ovat tuhkana kotona. En osaa selittää sitä enkä edes yritä. Näin vain on hyvä. Varmistin sen että kissat saivat kuolla kotonaan, sylissäni, ja täällä on niiden (maallisten jäännösten) paikka jatkossakin.

Kauniimmat uurnat aion kyllä ostaa joskus, nyt käytössä olevat ovat hautaamiseen tarkoitetut pahviset. Mutta uurnat eivät tosiaankaan ole tärkein asia tässä huushollissa.

Suru on aina henkilökohtainen tunne ja olotila, ja sen läpikäyminen vie voimia ja voi toisinaan kestää koko elämän. Jokainen meistä suree omalla tavallaan ja surua on aina syytä kunnioittaa.

Mulla on tuon alun tahallisen rimanalitusprojektini myötä onneksi se rima pudonnut niin alas, etten enää nykyjään yleensä edes huomaa sitä. Sitten toisinaan, kuten juuri nyt, tulee kyllä kausia, että jää ihan kokonaan kommentoimatta. Ei vaan kerta kaikkiaan irtoa päästä mitään. Sen sitten tosin huomaa jo tästä blogistakin.

Ja olen iloinen, ettet pyyhkinyt pois tuota viimeisintäsi. :)

No voi helvetti, nyt oon jo pyyhimässä tätäkin pois :P Mutta perkele sentään, mähän lähetän!

Sovelsin muuten joskus aikojen aamunkoitossa vähän jotain tuollaista, eli pakottauduin kirjoittamaan kommentin loppuun ja lähettämään sen vaikka kuinka olisi tullut sellainen “äh, eihän mulla ole tässä mitään pointtia, ihan turha kommentti” -olo. Kun sille tielle jos lähtee niin mulla on taipumusta helposti nostaa se rima sitten ihan liian korkealle eli yhä enemmän ja enemmän kommentteja jäisi lähettämättä kun alkaisi tuntua että kaikki ovat turhia.

Niin kuin tietysti ovatkin, mutta mitäs siitä.

Olisi muuten jännää tai siis kamalaa, jos tallentuisi kaikki, mitä tähän kommenttilootaan kirjoittaa, mutta jättää lähettämättä. Usein kuitenkin tulee aloitettua jotain, mitä ei sitten koskaan saa valmiiksi.

Nytkin yritin moneen kertaan jotain kirjoittaa tuohon lemmikkiasiaan, mutta en sitten kuitenkaan saanut mitään pointtia siihen.

Tässä taitaa ilmetä se kuinka ratkaisevaa syyllisyydentunnon kannalta ei niinkään ole teko itsessään vaan teon syyt; jälkeenpäin teloittamasi kärpäset ovat ehkä mielessäsi kuolleet hyvästä syystä (joka tosin voi olla jotain niinkin vähäpätöistä kuin reviirillesi luvatta astuminen) kun taas niiden lapsuudessa tapettujen kuoleman syy on mielessäsi leikkiminen - mikä edelleen puolestaan paljastaa arvotuksen, jossa tarve leikkiä on vähemmän arvokas motiivi kuin aikuisten motiivit.

Olipa päätelmäni oikein tai ei, tämä tuntuu minusta jotenkin äärimmäisen tutulta arvoasetelmalta; itsekään en kykene antamaan itselleni anteeksi vääryyksiksi kokemiani tekojani, vaikka olisin tehnyt ne lapsena… tai koska olen tehnyt ne lapsena ja lapsen huonoista, aikuisen motiiveja vähemmän arvokkaista motiiveista johtuen.