Se on kuin pis­tee­seen puris­te­tuksi tule­mi­nen. Jos aja­tel­laan klaustro­fo­biaa mitat­ta­vana suu­reena, se vas­taa kau­hun tun­netta sil­loin, kun mit­tari näyt­tää ääretöntä. Sii­hen ei liity ympä­röi­vän tilan rajoit­tu­nei­suutta, sii­hen ei edes tar­vita sitä, vaan kyse on sisäi­sen todel­li­suu­den ava­ruu­del­li­sesta luhis­tu­mi­sesta nol­laan. #

Jokai­nen liike, jo pelkkä aja­tus­kin liik­ku­mi­sesta tekee kipeää, koska se tun­tuu luon­nol­lis­ten rajo­jen rik­ko­mi­selta; sitä haluaa pysäh­tyä koko­naan, lakata tyys­tin liik­ku­masta, hen­git­tä­mästä ja ajat­te­le­masta, koska kaikki liike — aja­tuk­sen liike mukaan­luet­tuna — tuot­taa luonn­o­tonta tus­kaa. #

Aja­tus kuo­le­masta tun­tuu sil­loin loo­gi­sesti äärim­mäi­sen loh­dul­li­selta. #

Minun on hyvin vai­kea kuvata tätä, luul­ta­vasti siksi, etten ole tuon yhden koke­muk­sen lisäksi kos­kaan tun­te­nut mitään, mikä olisi edes lähellä sitä, enkä ole kos­kaan edes kuul­lut kenen­kään muun koke­neen vas­taa­vaa, joten jo pelk­kien ver­taus­ku­vien­kin kek­si­mi­nen tun­tuu yli­voi­mai­selta. #

En osaa sanoa, teki­sikö täl­lai­sen koke­muk­sen ainut­laa­tui­suus siitä kenelle tahansa samalla tavalla rak­kaan kuin mitä se on minulle, vai olenko siinä suh­teessa vain oman­lai­seni, maso­kis­ti­nen poik­keus. #

Se on kuin pis­tee­seen puris­te­tuksi tule­mi­nen. Jos aja­tel­laan klaustro­fo­biaa mitat­ta­vana suu­reena, se vas­taa kau­hun tun­netta sil­loin, kun mit­tari näyt­tää ääretöntä. Sii­hen ei liity ympä­röi­vän tilan rajoit­tu­nei­suutta, sii­hen ei edes tar­vita...