Viime viikon keskiviikkona minä olin mm. hyvin humalassa. Muistikuvani ovat hajanaiset, mutta muistan välähdyksenomaisesti sellaisen tapahtuman, jossa istun taksin etupenkillä kotikartanoni edessä, kaivelen taskujani ja totean jämerällä ja mahtipontisella äänellä: “Öö vtuu mulei oo rahaa oho.”

Tästä eteenpäin kaikki on taas pelkkää tummanhyökkäävää usvaa. Taskuistani tahi lompakosta ei puutu mitään, joten ilmeisesti en ole antanut mitään kuskille pantiksi. Tänään töissä mieleeni juolahti jostakin hämärä mielikuva siitä, että olisin luvannut maksaa maanantaina - siis tänään - ruhtinaallisesti, koska saan palkan. Ja koska minä olen humalassa antelias mies, kyse saattaisi olla esimerkiksi sadasta eurosta, munuaisesta tai vastaavasta.

Töistä kotiin tullessani puhelimeni soi. Numero oli minulle outo, ja tajusin heti kyseessä olevan nyt äkäinen taksiasiamies, joka perää minulta saataviaan. Koska samassa työkyydissä kulkee muitakin, en kehdannut vastata ja alkaa selitellä asiaa. Niin, Soneran Find-palvelu ei numeroa löytänyt.

Viimeisenä oljenkortenani googletin heti kotiin päästyäni tuon numeron: 0207292398 ja jumalauta! Arvaa mikä postaus oli heti ensimmäisenä hakutuloksena!

Tämä on luultavasti pisin ja eniten sydämestä, pernasta tai maksasta kirjoitettu kommentti, jonka kuunaan olen kenenkään blogiin postannut. Kiitoksia sinulle tästä, Jani. (Eikö tämä jos jokin muuten todista sen, että blogit ovat ainakin miljoonasatatuhatta kertaa tärkeämpiä kuin sanomalehdet ja muu perinteinen media?)