Laa­din eilen ensim­mäi­sen bugi­ra­port­tini Ubun­tusta Launch­pa­diin. Hyö­dyin siitä jo näin pian: en enää pysty toi­sin­ta­maan eilen ilmen­nyttä ongel­maa edes itse. #

Jos­tain syystä tämä ilmiö tun­tuu suo­ras­taan vai­noa­van minua. Aina kun minulla on joku tek­ni­nen ongelma, tai pikem­min­kin aina kun kuvit­te­len, että minulla on joku tek­ni­nen ongelma, sitä jat­kuu tasan niin kauan kuin mureh­din sitä yksi­näni. Mutta annapa, kun menen ja mai­nit­sen siitä jol­le­kulle siinä toi­vossa, että saan ehkä vah­vis­tuk­sen ilmiölle ja ken­ties jopa hiu­kan uutta näkö­kul­maa ongel­man rat­kai­suun, niin eikös vain heti koko ongelma katoa­kin kuin se kuu­luisa pieru Saha­raan. #

Nämä täl­lai­set ilmiöt ovat tie­tysti ennen muuta syvästi psy­ko­lo­gi­sia — aina­kin minusta itses­täni on melko help­poa nähdä tuo sel­lai­sena. Voin kuvi­tella itseni pie­nem­pänä jon­kun kovasti mur­hetta tuot­ta­van asian kanssa, joka ei mil­lään mene pois niin kauan kuin yri­tän set­viä sitä yksin omassa pääs­säni. Ja sit­ten kun menen ker­to­maan asiasta jol­le­kulle aikui­selle, tyy­pil­li­sesti äidille, niin yhtäk­kiä koko ongelma tun­tuu­kin kadon­neen. #

Vaikka pääl­le­päin tuo voi­kin ehkä vai­kut­taa mene­vän niin kuin sen pitää, niin ei siinä ihan kaikki ole koh­dal­laan. Ongel­mien ei pitäisi tuolla tavalla hävitä, vaan ne täy­tyisi kyetä rat­kai­se­maan. Minulta tun­tuu itse­näi­nen rat­kai­su­kyky mel­kein koko­naan puut­tu­van. Sen tilalla on tämä pola­ri­soi­tu­nut ilmiö, jossa yksi­näni olen ongel­mani kanssa ihan hukassa, ja taas toi­selle välit­tä­mi­nen saa ongel­man häviä­mään jäl­jet­tö­miin ilman että sai­sin siitä miten­kään kiinni. #

Jos täy­tyisi kek­siä jokin sel­lai­nen suh­tau­tu­mis­tapa aikui­sen taholta, joka ede­saut­taa tämän kuvion syn­tyä, mie­leeni tulee kaksi vaih­toeh­toa. #

Se voisi ensin­nä­kin olla liian teho­kas ongel­mien rat­kai­se­mi­nen lap­sen puo­lesta. Jos­sain mää­rin­hän aikui­sen täy­tyy­kin lasta ongel­mien rat­kai­sussa aut­taa, jotta tämän omat kyvyt kehit­tyi­si­vät. Jos kui­ten­kin aikui­nen kan­taa lap­sen mur­heesta liian suurta vas­tuuta, ja rat­kai­see tämän tul­tua ongel­mi­neen aikui­sen luokse ne koko­naan hänen puo­les­taan (“Huk­ka­sit kark­ki­ra­hasi? No eihän se hait­taa, ota tästä vähän lisää!”), lap­sen kyvyt eivät kehity, vaan hänen ainoaksi ongel­man­rat­kai­su­ta­vak­seen jää nii­den vie­rit­tä­mi­nen toi­sen har­teille. Voi­sin kuvi­tella, että tällä tavalla “autettu” lapsi kas­vaa toi­sista ihmi­sistä kovin riip­pu­vai­seksi aikui­seksi. #

Toi­nen suh­tau­tu­mis­tapa, jonka voin kuvi­tella ede­saut­ta­van omani kal­tai­sen avut­to­muu­den syn­tyä, on lap­sen ongel­mien tyh­jäk­si­te­ke­mi­nen. Sitä voi olla kahta eri lajia: lasta itse­ään vähek­sy­vää, ja toi­saalta vain ongel­mia vähek­sy­vää. #

Itsel­leni kaik­kein tutuim­malta kuu­los­taa jäl­kim­mäi­nen vähek­sy­mi­sen laji. Siinä aikui­nen ei suo­raan väheksy lasta, vaan yrit­tää vähen­tää tämän mie­li­pa­haa todis­te­le­malla, ettei lap­sesta niin kovin pahalta tun­tuva ongelma tosia­siassa ole ongelma alkuun­kaan — mitä se aikui­sesta ei ehkä ole­kaan. Lapsi saat­taa täl­lai­sen vakuut­te­lun avulla ehkä päästä sen­het­ki­sestä mie­li­pa­has­taan (siitä, mitä aikui­nen sanoo, tulee lap­selle totta), mutta jää jäl­leen vaille sitä tukea, jota itse­näis­ty­mi­sensä kan­nalta tar­vit­sisi. Myö­hem­min, kun lap­sesta vart­tu­nut aikui­nen koh­taa ongel­mia, hän kokee ole­vansa nii­den edessä täy­sin neu­vo­ton — aina­kin sii­hen saakka, että pal­jas­taa ongel­mansa jol­le­kulle toi­selle. Sil­loin ongelma tun­tuu­kin yhtäk­kiä katoa­van jäl­jet­tö­miin, tis­mal­leen kuten omassa tapauk­ses­sani. #

Täl­lai­nen lap­sen ongel­mien mer­ki­tyk­sen vähek­sy­mi­nen saat­taa ehkä epä­suo­rasti vai­kut­taa myös lap­sen itse­tun­non kehit­ty­mi­seen, mutta kuvit­te­li­sin, että sen kan­nalta pal­jon vaka­vampi ongel­mien vähek­sy­mi­sen laji on nii­den vähek­sy­mi­nen lap­sen itsensä kautta: “Etkö muka itse osaa tuota rat­kaista?” Siinä ongel­mien muser­ta­vuus lii­te­tään lap­sen kyky­jen vaja­vai­suu­teen, ja vaja­vai­set­han ne tie­tysti lap­sella ovat­kin — ei kukaan ole seppä syn­tyes­sään. Tämän polt­to­mer­kin lyö­mi­nen lap­seen ei kui­ten­kaan ole rei­lua, sillä minä­kuva ei kehity rea­lis­ti­sessa suh­teessa omiin kykyi­hin. Se mer­kit­see sitä, että vaikka lapsi sit­tem­min onnis­tui­si­kin hank­ki­maan kykyjä rat­kaista omia ongel­mi­aan, hänen käsi­tyk­selle omasta itses­tään on kui­ten­kin edel­leen lei­mal­lista hänen lap­sena saa­mansa koke­mus siitä, ettei­vät hänen kykynsä ole riit­tä­vän hyvät. #

Laa­din eilen ensim­mäi­sen bugi­ra­port­tini Ubun­tusta Launch­pa­diin. Hyö­dyin siitä jo näin pian: en enää pysty toi­sin­ta­maan eilen ilmen­nyttä ongel­maa edes itse. # Jos­tain syystä tämä ilmiö tun­tuu suo­ras­taan vai­noa­van minua. Aina kun...