Odo­tuk­sien madal­ta­mi­nen, var­sin­kaan tai aina­kaan itseeni liit­tä­mieni odo­tuk­sien madal­ta­mi­nen ei käy minulta kovin hel­posti. Niin olisi kui­ten­kin teh­tävä, sillä vain sen avulla pahoin­voin­tia on hel­pompi kes­tää. #

Mitä siitä, jos en nyt taas jak­sa­kaan tehdä mitään? Eihän sitä jak­sa­mista minulta kukaan muu odota kuin minä itse. #

Siinä, missä vielä muu­tama viikko sit­ten päi­väni tavoite saat­toi olla, että suo­ri­tan tavan­omai­sen kun­toi­luni, ja käyn ehkä lisäksi kau­pun­gilla, nyt sen täy­tyy pakos­ta­kin olla vain jotain pal­jon vähem­män. Esi­mer­kiksi, että kat­son jon­kin videon. Se kuu­los­taa aika sur­kealta, mutta juuri siinä ongelma pii­lee­kin. Sen ei pitäisi kuu­los­taa, koska ainoa, joka minulle aset­taa näitä odo­tuk­sia, jotka siitä teke­vät sur­keaa, olen minä itse. Ver­taan sitä väki­sin­kin tuo­hon aikai­sem­paan, johon vielä sen kes­täessä olin ihan tyy­ty­väi­nen, vaikka sopi­vasta kul­masta kat­sot­tuna sekin näyt­täisi ihan yhtä sur­kealta. #

Haluai­sin kyllä aina­kin sel­laista todel­li­suutta sen parem­min tun­te­matta, että tämä sel­viy­ty­mis­kamp­pailu, jota arkeni on, olisi kon­kreet­ti­sem­paa, eli että olisi joku vihol­li­nen jonka voi­sin aina­kin yrit­tää voit­taa omin käsin. Sil­loin tap­pio ja sen myötä tuhou­tu­mi­nen olisi joten­kin kun­niak­kaam­paa, kuin jos häviää ei vain näky­mät­tö­mälle, vaan täy­sin ole­mat­to­malle vas­tus­ta­jalle; minä en vain jätä ant­ro­po­mor­fi­soi­matta sitä, mitä minussa lää­ke­tiede nimit­tää sai­rau­deksi, vaan en edes miellä sen ole­mas­sao­loa eril­li­senä, rajat­ta­vana oliona. #

Jo pel­käs­tään itse­ni­kin miel­tä­mi­nen sillä tavalla teet­tää vai­keuk­sia. On vain tämä todel­li­suus, ja sen lisäksi ehkä havain­to­lait­teisto, jossa voi olla vikaa tai sit­ten ei. Havain­noit­si­jalle ei ole tilaa eikä edes tar­vetta. Tai ehkä sille niin­kin olisi tar­vetta, tai aina­kin siitä olisi hyö­tyä tässä kiel­tä­mättä hyvin vah­vasti indi­vi­dua­lis­ti­sessa todel­li­suu­dessa, mutta minun havain­to­lait­teis­toni kiel­täy­tyy itse­pin­tai­sesti näke­mästä sitä muuna kuin vikana muissa ympä­rillä ole­vissa havain­to­lait­teis­toissa. #

Eksyn aiheesta. Pala­tak­seni sii­hen: jokai­nen hetki, jonka onnis­tun tavalla tai toi­sella viet­tä­mään har­hassa, jonka ansiosta en tul­lut viet­tä­neeksi tätä­kin het­keä poh­tien, kuinka tus­kal­lista ole­mas­saolo oikeasti on, on voit­toa niin kauan, kuin pitäy­dyn pää­tök­ses­säni sin­ni­tellä täällä niin kauan kuin on muita, joi­den välit­tä­mi­sellä on minulle väliä. #

Odo­tuk­sien madal­ta­mi­nen, var­sin­kaan tai aina­kaan itseeni liit­tä­mieni odo­tuk­sien madal­ta­mi­nen ei käy minulta kovin hel­posti. Niin olisi kui­ten­kin teh­tävä, sillä vain sen avulla pahoin­voin­tia on hel­pompi kes­tää. # Mitä siitä, jos en...

Olen taas hukan­nut hyvä­no­lon­tun­teen täy­del­li­sesti. Kaikki on tus­kaa jota mikään muu ei hel­pota kuin her­kut­telu, ja sekin tie­tysti vain sen het­ken ajan kun sitä kes­tää. Päi­vien sisältö on ahmi­mis­kiusauk­sen vas­tus­ta­mista, kyvyt­tö­mänä makaa­mista, tyh­jyy­teen tui­jot­ta­mista, haa­veita mur­hista, pom­meista ja tulesta. #

Ja tyh­jästä, valon ja kohi­nan täyt­tä­mästä huo­neesta, johon kukaan ei pääse, ja josta kos­kaan en poistu. #

Olen taas hukan­nut hyvä­no­lon­tun­teen täy­del­li­sesti. Kaikki on tus­kaa jota mikään muu ei hel­pota kuin her­kut­telu, ja sekin tie­tysti vain sen het­ken ajan kun sitä kes­tää. Päi­vien sisältö on ahmi­mis­kiusauk­sen vas­tus­ta­mista,...