Monen­kin­lai­nen penk­kiur­hei­li­ja­han minä olen, oikeas­taan vain autour­heilu on sem­moi­nen joka etoo minua tavat­to­masti lähes täy­sin lajista riip­pu­matta. Mikään hil­li­tön jää­kiek­ko­fa­ni­kaan en ole (jal­ka­pal­lo­mie­hiä enem­män­kin) mutta kyllä sekin parem­man puut­teessa menettelee.

Sikäli tosin ehkä olen epä­tyy­pil­li­nen penk­kiur­hei­lija, etten juu­ri­kaan fanita urhei­li­joita sillä tavalla, että muis­tai­sin nii­den nimiä lähe­tys­ten ulko­puo­lella. No joi­tain ihan yli­hy­viä, ja hel­posti muis­tet­ta­via kyllä kuten Haile Gebre­se­las­sie.

Se ei ehkä ole­kaan täällä käy­nyt kovin ilmi, sillä en ole alun jäl­keen juu­ri­kaan pal­jon urhei­lu­ju­tuista kir­joit­ta­nut, enkä pal­joa yli­pään­sä­kään. Sil­lä­kään lailla en ole ihan fanaat­ti­nen että jak­sai­sin niistä pal­joa jau­haa, eikä niissä oikeas­taan minun mie­les­täni edes ole pal­joa mistä jau­haa (joku voitti ja joku tuli toi­seksi, big deal). Tyk­kään vain kat­sella kisa­lä­he­tyk­siä ja var­sin­kin suo­ria sel­lai­sia, niin kuin suo­ria lähe­tyk­siä yli­päänsä. Ja kun viime vuo­sina en enää juuri ole tele­vi­siota har­ras­ta­nut pal­jon muu­ten­kaan niin eipä noita tule enää kom­men­toi­tua edes ohimennen.

Minusta vain tosi har­van, jos yhden­kään urhei­li­jan nimen tun­te­mi­nen kuu­luu yleis­si­vis­tyk­seen. No ehkä jon­kun Carl Lewi­sin nimi olisi hyvä tie­tää, ja meille suo­ma­lai­sille tie­tysti Paavo Nur­men olisi syytä olla tuttu. Ei siksi, että nämä ovat urhei­li­joita, vaan siksi, että kyse on ihmi­sinä poik­keus­yk­si­löistä (joi­den poik­keuk­sel­li­suu­den alue nyt vaan sat­tuu ole­maan urheilu). Tämän poik­keuk­sel­li­suu­den hah­mot­ta­mi­nen­kin sit­ten vaa­tii minusta jo mel­koista his­to­rial­lista pers­pek­tii­viä, eli tus­kin kenes­tä­kään vielä nykyi­sin tai vielä vasta äsket­täin aktii­vi­sesta voi­daan minusta sel­lai­sena vielä puhua. Vasta aika näyt­tää kenen saa­vu­tuk­set ovat todella olleet sitä luok­kaa, että ne jää­vät elämään.

Voi­sin kuvi­tella, että osa näi­den ohjel­mien vie­hä­tystä monille on juuri siinä, että ihmis­ten liian kor­kealla ole­vat käsi­tyk­set itses­tään ja kyvyis­tään murs­ka­taan. Sikäli se etu­kä­teen esi­tet­tävä itse­ke­hus­kelu ei ole vain plus­saa, vaan suo­ras­taan olen­nai­nen osa ohjel­man veto­voi­maa. Sen avulla voi­daan het­ken päästä vedota ihmis­ten vahin­go­ni­loon ilman että näi­den tar­vit­sisi tun­tea siitä lii­em­min syyl­li­syyttä (“ansaitsi pudo­ta­kin, oli­han se niin huono”). Sillä sit­ten, että teh­däänkö se täs­mäl­li­sesti koke­laan todel­li­siin heik­kouk­siin (kuten lau­lu­tai­dot­to­muu­teen) puut­tuen, vai ihan millä tahansa vit­tui­lulla, jonka aiheella ei tosia­siassa olisi mitään väliä täh­tey­den kan­nalta, ei tunnu ole­van merkitystä.

King on siis näkö­jään käsi­tel­lyt tuota aihetta useam­paan ottee­seen, nimit­täin kun nimensä mai­nit­sit, niin tuli mie­leen The Run­ning Man. (Jota en ole luke­nut, vain elo­ku­van nähnyt.)

Siksi onkin ehkä ihan hyvä, ettei tuo ole mah­dol­lista, koska jos se olisi, oli­sin var­maan­kin jo teh­nyt sen, vie­läpä useita ker­toja (koska aina ajan kuluessa sii­hen tasai­suu­teen olisi kui­ten­kin aina tul­lut piir­teitä jokai­sen tart­tu­ma­ker­ran myötä). Arve­len useim­pien arvos­ta­van kans­sasi enem­män täl­laista sil­li­sa­lat­tia, ja silti tuol­lai­nen halu muus­sata kaikki homo­gee­ni­seksi mös­söksi kiusaa minua täällä tekijäpäässä.