Ei koskaan, liian myöhäistä
#17867. Lauantai, 16. huhtikuuta 2011 klo 10.16.46, kirjoittanut Jani. 4
Herään monesti joskus aamuyöstä surullisiin uniin, tai eivät ne sinänsä surullisia ole, vaan aiheuttavat vain surullisen olon. Tapahtumat niissä liittyvät lapsuuteen, ja surullinen olo tulee siitä. Yleensä ne kiteytyvät johonkin surulliseksi ihan omituiseen ajatukseen, niin kuin esimerkiksi tänä aamuna siihen, että olen jo kymmenen vuotta vanhempi kuin mitä isäni oli, kun minä synnyin. #
Ilmeisesti se taustalla oleva, surulliseksi tekevä ajatus näissä on se, että vanhenen päivä päivältä, eli että kuljen jatkuvasti vain kauemmaksi lapsuudestani, enkä siis suinkaan pääse lähemmäksi sitä. Ja sinne lapsuuteen alitajuntani kuitenkin haluaa, koska silloin, kun olin fyysisesti lapsi, panin henkisen lapsuuteni jäähylle odottamaan parempia aikoja. Ja nyt siis näyttää siltä, ettei niitä aikoja koskaan tulekaan. #
En siis usko Ben Furmania: minä en koskaan tule saamaan lapsuutta. #
Ehkä tuo välittää osan siitä surusta, jota aamuisin koen. #
mä olen huomannut että nykyään tavallaan elän jonkinlaista korvaavaa lapsuutta niiden vuosien sijalle jotka menetin pelolle. korvaavaa nuoruutta niiden vuosien sijalle jotka menetin psykoottiselle paranoialle. korvaavaa aikuistumista koska en koskaan kokenut sellaista täysimuotoisena. aikuistuminen kesti vähemmän kuin vuoden. näitä kaikkia yhtä aikaa. lapselliseksi sanovat, mutta en välitä. on paljon kivempaa näin. haluan ottaa takaisin kaiken senkin mitä olen menettänyt viimeisten kymmenen vuoden aikana. se aika on yhtä pitkää pimeää putkea. en ole koskaan oikeastaan elänyt joten haluan tehdä sitä nyt. :)
taitaa olla käsillä se hetki jolloin lääkäri tavallisesti määrää lopettamaan Sepramin HETI. O.o mutta yöunet jää aika lyhyiksi joten huomenna olen taas ihan jumissa aamupäivän ja päivän, ja viikonlopuksi on paljon puuhaa luvassa. kyllä se väsymys näkyy, mutta jos en lopeta Sepramia kun käsketään olen lirissä hoitohenkilökunnan kanssa. :/ maniaa kun on pikkusen vaikea salata jos se tulee kunnolla päälle. ja yöihmisen päivä alkaa iltayhdeksältä joten normaali vireystilani on kymmenen ja aamukolmen välillä korkeimmillaan. jotenkin tyhmää että pitää syödä yölääkkeet ja vetää niillä nuijanukutus pakolla että voisi pitää nk. normaalin vuorokausirytmin. :/
Minäkin haluaisin elää korvaavaa, mutta en vaan osaa. Olin jo pienenä huolehtivaista tyyppiä, enkä siksi pysty lapsuuden jäljittelyyn edes miettimällä miten olisin pienenä halunnut toimia, koska jo silloin se peittyi varmistelun alle.
En tiennytkään, että md:n hoidossa seilataan masennuslääkkäeiden käytön ja käyttämättömyyden välillä. Olin kuvitellut, ettei tavanomaisia masennuslääkkeitä voi silloin syödä lainkaan tuon toiseen suuntaan liittyvän vaarallisuuden takia.
ne otettiin käyttöön nyt vakavan masennuksen takia. koska kevät ja kesä on mulla aina sitä aikaa kun masennus tulee herkemmin Sepramia päätettiin jatkaa syksyyn asti ja siitä eteenpäin Lamictal on sitten ainoa masennuslääke. saa nähdä mitä omalääkärini sanoo kun sen ensi kuussa tapaan. se saattaa muuttaa lääkitystä uudestaan mikäli katsoo sen tarpeelliseksi.
outoo, kaverini joka on vuosia syönyt enemmän lääkkeitä kun minä syö tällä hetkellä niitä paljon vähemmän, pystyy käymään klubitalolla joka arkipäivä ja haki Järvenpään siihen vammaiskoulutukseen ja luulen että jos se pääsee se kykenee alottamaan opiskelun. mulla ei ole siihen toivoa vielä pitkään aikaan. :/ se on parantunut kymmenessä vuodessa yllättävän hyvin ja mun tilanne vaikuttaa vaan huononevan kaiken aikaa. :/
No en tiedä onko se outoa, ihmiset ja niiden sairauksien etenemiset ovat kovasti yksilöllisiä. Että kovin paljon ei minusta kannata vertailla.
Millä tavalla koet oman tilanteesi huononevan? Kysyn, koska en ole itse huomannut sellaista sinä aikana kun kuulumisiasi olen seuraillut. Rajuja nousuja ja laskuja olen kyllä nähnyt, mutten alaspäin kulkevaa trendiä.