marginaali

En halua

#24634. Perjantai, 25. marraskuuta 2011 klo 12.14.47, kirjoittanut Jani.

Kamp­pai­lin taas ylös­nouse­muk­sen kanssa aamulla. Kuten aina, yri­tin taas kek­siä syitä läh­teä liik­keelle, mutta kokei­lin sitä tällä ker­taa tie­tystä näkö­kul­masta: kuvit­te­lin sisäi­sen “lap­seni” kon­kreet­ti­sesti sisäl­läni ole­vaksi hah­moksi ja koe­tin tie­dus­tella siltä mah­dol­li­sim­man lem­peästi ja kai­ken sal­li­vasti (“aikui­sena”), oli­siko yhtään mitään mikä saisi sen halua­maan liik­keel­le­läh­töä. #

Tein ehdo­tuk­sia: “haluai­sitko sitä-ja-sitä”, “haluai­sitko tätä-taikka-tätä”. Kuun­te­lin vas­tauk­sia, joista enin osa oli: “en enem­män kuin haluai­sin vain jäädä tähän pei­ton alle”. Ehdo­tuk­seni oli­vat kai­ken­laista lai­dasta lai­taan, enim­mäk­seen sel­laista mitä kuvit­te­li­sin pie­nen pojan saat­ta­van haluta.  #

Löy­sin kaksi asiaa joista huo­ma­sin pik­kui­sen innos­tu­van enem­män kuin mis­tään muista ehdo­tuk­sis­tani: tie­to­ko­neet ja lätyt. Jäl­kim­mäistä itsel­leni välit­tö­mästi lupaa­malla oli­sin pääs­syt ylös heti. En luvan­nut, mutta kehuin kui­ten­kin itseäni oikein vuo­laasti siitä, että olin kek­si­nyt jotain, mistä pidän. #

Sil­ti­kin tämä on niin kovin vai­kea tilanne: että lap­si­minä ei kerta kaik­ki­aan osaa haluta mitään muuta kuin tuota yhtä asiaa, ja sekin on sel­lai­nen, että jou­dun sen itsel­täni kiel­tä­mään, koska se ei ole ter­vey­delle hyväksi. Eikä sen sal­li­mi­ses­ta­kaan olisi apua uusien halua­mi­sen koh­tei­den löy­tä­mi­sessä; minä­hän kokei­lin sitä vuo­si­kau­det, enkä näkö­jään silti vie­lä­kään osaa haluta mitään muuta. #

Ei siis ole kyse siitä, ettenkö uskal­taisi haluta asioita, tai että aras­te­li­sin nii­den esiin tuo­mista. Ehdo­tuk­seni oli­vat tosi­aan ihan mitä tahansa, ja kyke­nen sal­li­maan itsel­leni minkä tahansa halua­mi­sen (tai aina­kaan en osaa kuvi­tella mitään mitä en sal­lisi itseni halua­van). Saan vain tois­tu­vasti vas­tauk­seksi: “en halua, haluan vain jäädä tähän makaa­maan”. #

Toisen käden tuska

#24621. Torstai, 24. marraskuuta 2011 klo 19.23.05, kirjoittanut Jani.

Näin tässä vii­kolla eräänä yönä unta, jossa japa­ni­lai­set pais­toi­vat kampela- tai raus­ku­maista kalaa. Kala oli niin kuin laatta, ja se pais­tet­tiin koko­nai­sena, elä­vänä hii­li­pe­din päällä. Ideana oli, että kuu­men­ta­malla kalan ruu­miis pul­lis­tui nes­tei­den kie­huessa ja lopulta pok­sahti pääs­tään auki. #

Pok­sah­ta­mi­sen jäl­keen­kin kala oli vielä hen­gissä. Siinä hitaasti kuo­le­maa teh­des­sään se kat­seli minua isoilla kos­teilla koi­ran­sil­mil­lään tajua­matta mitään siitä miksi oli jou­tu­nut moi­sen jul­muu­den koh­teeksi. #

Minulla on aina sil­loin täl­löin näitä täl­lai­sia näkyjä ansait­se­mat­to­masta, täy­sin tyh­jän­päi­väi­sestä kär­si­myk­sestä. Useim­missa niistä kär­sijä on eläin. Onneksi tähä­nas­ti­sessa elä­mäs­säni tätä on esiin­ty­nyt lähes yksi­no­maan unissa. #

Sel­lai­sen koh­taa­mi­nen aiheut­taa fyy­si­senä tun­tu­van pahan olon. Se ei ole kuvo­tusta vaan vain niin val­taisa vää­ryy­den­tunne, että on kuin sielu yrit­täisi kou­ris­tella irti ruu­miista pääs­täk­seen pakoon fyy­sistä maa­il­maa, jossa voi täl­laista tapah­tua. Se on suun­nat­to­man pal­jon pahem­paa kuin mikään sel­lai­nen, mikä koh­dis­tuu omaan itseen. Tämä saa ihmi­sen haa­li­maan tus­kaa itseensä: kau­pan­kä­vi­jä­mieli yrit­tää lunas­taa mui­hin koh­dis­tu­vaa kär­si­mystä itsel­leen, jot­tei jou­tuisi tun­te­maan sitä minkä toi­seen koh­dis­tuva kär­si­mys itsessä aiheut­taa. Ensi­kä­den tuska ei kos­kaan voi olla samalla tavalla sie­tä­mä­töntä kuin toi­sen käden tuska. #

Se, tuol­lai­nen vää­ryy­den tapah­tuma, on peruut­ta­ma­ton, kuin musta aukko his­to­riassa. Pahim­mil­laan sitä ei pysty edes miten­kään hyvit­tä­mään. Par­haim­mil­laan tapah­tu­neen tus­kan pys­tyy toi­sin­ta­maan sen aiheut­ta­jassa yhdis­tet­tynä tässä syn­ny­tet­tyyn tie­toi­suu­teen siitä, että hän/se on teh­nyt tämän jol­le­kin viat­to­malle. Se on kui­ten­kin äärim­mäi­sen epä­to­den­nä­köistä: useim­mi­ten tus­kan syn­ty­mi­nen jo alu­nal­ku­jaan­kin edel­lyt­tää sel­laista myö­täe­lä­mis­ky­vyt­tö­myyttä, tai yksin­ker­tai­sesti ymmär­rys­ky­vyt­tö­myyttä (jos teki­jänä on vaik­kapa lapsi), ettei se ole mah­dol­lista. Esi­mer­kiksi nuo tämän­ker­tai­sen uneni “japa­ni­lai­set” eivät sel­väs­ti­kään pysty tajua­maan eläi­men kyke­ne­vän kär­si­mään. #

Tuol­lai­nen koke­mus jo yksi­nään­kin saa minut toi­vo­maan, että voi­sin itse­kin olla psy­ko­paat­ti­sen turta kai­kelle, eten­kin kai­kelle tois­ten olen­to­jen tun­te­malle pahalle ololle. Myö­täe­lä­mis­kyky on hyö­dyl­li­nen ihmis­la­jille, mutta minulle hen­ki­lö­koh­tai­sesti se mer­kit­see lähinnä juuri tuon mus­tan aukon kal­tai­sia kiel­tei­siä koke­muk­sia. Siinä on yleensä enem­män tai vähem­män kyse tus­kasta, jota täy­tyy vält­tää ja paeta. #

Empa­tia­ky­kyni on tie­tysti mää­ri­tel­lyt elä­mäni kulun, eikä sen irrot­ta­mi­nen minusta nyt tie­ten­kään toi­misi. Siksi haa­vei­len­kin koko­naan toi­sesta elä­mästä, jossa en olisi kos­kaan kyen­nyt tun­te­maan. Sil­loin kär­si­sin impuls­sien vaja­vuu­desta, mikä arva­ten­kin voi omalla taval­laan olla yhtä mah­do­tonta sie­tää kuin yllä kuvaa­mani tus­kan musta aukko. Mutta oli­si­pa­han edes vaih­te­lua nykyi­sestä. #

Kurssipäivä 25 + 56-60

#24618. Torstai, 24. marraskuuta 2011 klo 17.30.45, kirjoittanut Jani.

En kuol­lak­se­ni­kaan jak­sa­nut aamulla läh­teä uimaan. Menin vasta lou­naan jäl­keen ohjaa­jan tapaa­mi­seen. #

Tänään piti rek­ry­toi­jan soit­taa uudes­taan, vaan eipä soit­ta­nut sit­ten. #

 

Vaikutus

#24612. Keskiviikko, 23. marraskuuta 2011 klo 19.43.30, kirjoittanut Jani.

Kelasta ei kuu­lu­nut mitään, joten jono­tin puhe­lin­pal­ve­luun ja pur­na­sin vas­taa­jalle (ihmi­selle joka vas­tasi). Sieltä luvat­tiin soitto tänä päi­vänä. #

Se tuli­kin ihan parin tun­nin sisällä, ja ystä­väl­li­nen ihmi­nen, joka tosin ei ilmei­sesti ollut ennät­tä­nyt tapauk­seeni ennalta pereh­tyä (alku­pe­räi­nen soit­to­pyyntö lie­nee hävin­nyt jon­ne­kin byro­kra­tian moo­lo­kin­ki­taan), ker­toi, ettei TE-toimistossa ilmoit­tau­tu­mi­seni vai­kuta kun­tou­tus­tu­keen. #

Niinpä menin sit­ten sinne TE-toimistoon. Ensim­mäi­nen haaste oli oikean reiän valit­se­mi­nen, sillä toi­mis­tolla oli ovi kadun kum­mal­la­kin puo­lella. Vää­rää kokeil­tuani, oikeasta men­tyäni kysyin infon ihmi­seltä minne mennä, ja hän kehotti käy­mään perem­mälle ja jon­kun vapaana ole­van vir­kai­li­jan huo­nee­seen. Olin hiu­kan häm­men­nyk­sis­säni siitä, ettei siellä ollut jono­tus­lip­pusys­tee­miä. #

Valit­sin tie­tysti nais­vir­kai­li­jan, joka pani minut ensin täyt­tä­mään tie­toni net­ti­lo­mak­keelle ja sen jäl­keen pape­rille (byro­kra­tia!). Sit­ten verk­ko­ver­sio käy­tiin yhdessä läpi ja täy­tel­tiin yksi­tyis­koh­tia. Siellä pitää käydä uudes­taan sit­ten jos rek­ry­homma alkaa vetä­mään, tai vii­meis­tään tam­mi­kuun lop­puun men­nessä. (Muista ottaa kaikki mah­dol­li­set todis­tuk­set mukaan: lääkärin-, opiskelu-, työ-, eläke- jne.) #

Asiain­hoi­dosta itseeni tyy­ty­väi­senä menin sit­ten psy­ko­lo­gille. #

Siellä tuli ihan luon­to­jaan puhe sil­miin­kat­so­mi­sesta. Psy­ko­logi pelot­teli har­joi­tuk­sella, mut­ten suos­tu­nut sii­hen. Ver­ta­sin sitä tois­tu­vasti sii­hen, että pitäisi istua siellä niin että molem­mat oli­si­vat alasti. Vasta jäl­ki­kä­teen tulin aja­tel­leeksi, miten huono ver­taus se oli sikäli, että moni mies olisi siitä pel­käs­tään innois­saan (psy­ko­logi on kau­nis). Enkä minä onne­ton osan­nut sel­laista tulla edes aja­tel­leeksi, saa­tika että moni­mut­kai­sem­pia vas­ta­han­kai­suu­teni impli­kaa­tioita. #

Jam-99

#24607. Keskiviikko, 23. marraskuuta 2011 klo 18.27.27, kirjoittanut Jani.

Jenski: Weirdo. #

jani@saegusa:~$ diff -u jam-98.txt jam-99.txt \
| sed 's/ -- Jamendo.*//g' | grep -v @ | grep '^+'
+++ jam-99.txt	2011-11-23 18:21:58.006055748 +0200
+Rataxes - Til We Meet Again
jani@saegusa:~$ diff -u jam-98.txt jam-99.txt \
| sed 's/ -- Jamendo.*//g' | grep -v @ | grep '^-'
--- jam-98.txt	2011-11-15 17:48:29.370958047 +0200