Puhe on ääneen ajat­te­lua. Ja se on se syy, jonka takia minä kar­sas­tan puhetta. #

Ajat­telu on hyvin hapui­le­vaa. Siinä ede­tään vähän, tör­mä­tään umpi­ku­jaan, pala­taan takai­sin, kokeil­laan toista suun­taa, löy­de­tään reitti, jat­ke­taan, pala­taan takai­sin, kor­jail­laan aiem­paa, kokeil­laan taas, kitey­te­tään opittu, lisää laas­tia jne. #

Lop­pu­tu­los voi olla ehjä ja kohe­rentti, ja jos se on onnis­tu­nutta, vaikka se on pon­nis­ta­nut tuosta hapui­le­vasta toi­min­nasta, se ei enää tar­vitse sitä tuek­seen, vaan kyke­nee sei­so­maan omilla jaloil­laan. Lop­pu­tu­lok­sen esit­tä­mi­nen riit­tää, jos sen sisäl­tämä idea halu­taan välit­tää toi­selle. Ide­aan joh­ta­neella tiellä kolut­tuja har­ha­pol­kuja ei tar­vitse esit­tää. Sel­lai­nen voi jopa hai­tata pyr­ki­mystä välit­tää idea. #

Puheessa, joka siis (useim­mi­ten) on ääneen ajat­te­lua, tuo hapui­le­vuus on esillä koko pro­ses­sin ajan. Sitä ei voi jät­tää pois näky­vistä puhee­seen osa­not­ta­jien kes­ken, koska sil­loin kol­lek­tii­vi­sen aja­tuk­sen joh­to­lanka kat­keaa, eivätkä toi­set pahim­massa tapauk­sessa pysty hyp­pää­mään jat­ku­moon syn­ty­neen kui­lun ylitse. #

Se ei kui­ten­kaan ole ajat­te­lu­pu­heessa minun kan­nal­tani kaik­kein pahinta. Pahinta on se, että yhtei­sessä ajat­te­lussa syn­tyy har­ha­pol­kuja, jol­lai­sia sisäi­sessä puhees­sani ei syn­tyisi, joh­to­lanka kul­kee eri reit­tiä kuin se pel­käs­tään minun sisäl­läni kul­kisi, eikä lop­pu­tu­los ole minun eikä kenen­kään muun­kaan tuot­tama, vaan se syn­tyy kuin sat­tu­malta, ilman syn­nyt­tä­vää mieltä. Siinä pal­jas­tuu koko kar­mai­se­vuu­des­saan se, kuinka edes siinä, missä hen­keä juu­ri­kin pitäisi olla, ei sitä tosia­siassa tar­vita. #

Niin kuin kaikki ajat­te­lu­kaan ei ole sisäistä puhetta, ei kaikki puhe ei ole ääneen ajat­te­lua. Val­mii­den ideoi­den, ajat­te­lun tulok­sien välit­tä­mi­nen ei ole ajat­te­lua — jol­lei sii­tä­kin tehdä sel­laista, niin kuin usein käy, mistä syystä pel­kään sii­hen­kin ryh­ty­mistä. Lähim­mäksi sel­laista puhetta, jonka taakse minä­kin voin aset­tua, pää­see per­for­ma­tii­vi­nen puhe. Esi­mer­kiksi puh­das käs­ky­jen anta­mi­nen (oikein suo­ri­tet­tuna) on ajat­te­lusta vapaata puhetta. Vih­ki­va­lo­jen lausu­mi­nen ja avio­puo­li­soiksi julis­ta­mi­nen eivät ole puhut­tua ajat­te­lua. Van­no­mi­nen, kiroa­mi­nen (kiroilu?). #

Puhe on ääneen ajat­te­lua. Ja se on se syy, jonka takia minä kar­sas­tan puhetta. # Ajat­telu on hyvin hapui­le­vaa. Siinä ede­tään vähän, tör­mä­tään umpi­ku­jaan, pala­taan takai­sin, kokeil­laan toista suun­taa, löy­de­tään reitti,...