marginaali

शून्यता / Alaston sinä

#25865. Tiistai, 15. toukokuuta 2012 klo 20.24.25, kirjoittanut Jani.

Mikään ver­taus­kuva ei kykene sitä välit­tä­mään, mutta ver­taus­ku­via on pakko käyt­tää, jos sitä haluaa edes joten­kin kuvailla. #

Siis kun ihmi­nen alkaa tyh­jänä. Jo tässä luki­jan on vai­kea käsit­tää mistä puhu­taan. Sillä se, että kyke­net luke­maan, puhuu jo hyvin vah­vasti sen puo­lesta, että olet kadot­ta­nut välit­tö­män kos­ke­tuk­sen tyh­jyy­teen ajat sit­ten. #

Kuvi­tel­laanpa, että oli­sit ulkona käve­lyllä, kun yhtäk­kiä tai­vaalta las­keu­tuisi aivan ilmi­selvä len­tävä lau­ta­nen. #

Siinä, mitä tuolla het­kellä tun­net, se on, tyh­jyys. #

Mikään mitä olet oppi­nut, mikään mitä tie­dät ja osaat, mikään mitä olet koke­nut ei ole val­mis­ta­nut sinua tähän het­keen. Sen, minkä ole­mas­sao­losta edes­säsi ais­tisi kiis­tat­to­masti ker­to­vat, huu­ta­vat, ei min­kään sisäi­sen raken­teesi mukaan pitäisi olla ole­massa. #

Ehkä alat etsiä pii­lo­ka­me­raa, mut­tet löydä sel­lais­ta­kaan. Et löydä mitään seli­tystä. Kuinka rea­goit? #

Ehkä jäh­me­tyt odot­ta­maan, ehkä jou­dut pako­kau­hun val­taan? Ehkä ryh­dyt kuu­mei­sesti luo­maan seli­tystä, mitä tahansa? Mutta kaikki seli­tys­yri­tyk­sesi tun­tu­vat lap­sel­li­silta, jokai­nen tilan­netta kos­keva kyhäel­mäsi hapui­lulta pimeässä. #

Rajaa nyt kat­seesi tuo­hon tun­tee­seen, ettei sinulla ole mitään resep­tiä tilan­tee­seen. Rajaa ulko­puo­lelle kaikki muu, paitsi tämä: ihmi­nen, hänen sisäänsä ulko­puo­lelta tun­keu­tuva viesti, ja sisäi­nen kyvyt­tö­myys muo­dos­taa vies­tin poh­jalta min­kään­laista mie­le­kästä raken­netta, min­kään­laista tul­kin­taa. #

Siinä olet sinä suun­nil­leen sil­loin kun syn­nyt. #

Vies­ti­pom­mi­tus on alka­nut jo ennen sitä, ja kaikki yri­tyk­sesi muo­dos­taa sig­naa­leista tul­kin­toja tun­tu­vat niin kovin hapui­le­vilta, koska sinulla ei ole poh­jalla mitään minkä varaan tul­kin­to­jasi raken­tai­sit. #

Vähi­tel­len alat tie­tysti oppia, tul­kin­toja alkaa ker­tyä, ehkä imet niitä ympä­ril­läsi ole­vista ihmi­sistä, ehkä kehi­tät niitä itse, mutta huo­maa: perusta ei ole muut­tu­nut. Tul­kin­tasi raken­tu­vat yhä poh­jim­mil­laan tyh­jän päälle. #

Pala­taan pika­ke­lauk­sella nyky­het­keen. Tyh­jyy­den päälle on ker­ty­nyt tul­kin­toja, nii­den päälle uusia tul­kin­toja, nii­den päälle uusia tul­kin­toja, ker­ros ker­rok­selta lisää, ja nyt, kun luet tätä, sisäl­läsi on tul­kin­to­jen kumi­nau­ha­pallo. #

Jos et ole tai­kaus­koi­nen, tie­dät kumi­nau­ha­pal­losi ole­van sisim­mäs­sään tyhjä. Sitä­kin vii­saampi olet, jos et pidä yhtä­kään pal­losi kumi­nau­hoista pyhänä ja kos­ke­mat­to­mana: tie­dät kaik­kien tul­kin­to­jesi ole­van sinun valit­se­miasi, valit­ta­vis­sasi ja vaih­det­ta­vissa. Kun tul­kin­nat eivät toimi, etsit yksin­ker­tai­sesti nii­den tilalle jotain toi­mi­vam­paa. Jos­kus pal­loa täy­tyy pur­kaa syvem­mäl­tä­kin uusien tul­kin­to­jen sovit­ta­mi­seksi. #

Mutta kun tul­kit­set tyh­jyyttä ja yri­tät ekstra­po­loida reak­tio­tasi sii­hen, vii­sau­tesi kom­pas­tuu, mikäli käy­tät apuna koke­mus­tasi kumi­nau­ha­pal­lon ulom­pien ker­ros­ten kor­vau­tu­vuu­desta. #

Sillä: #

Kuvit­tele sig­naali, joka osoit­taa kaik­kein sisim­mät tul­kin­tasi kes­tä­mät­tö­miksi. #

Tässä, ole tark­kana: sisim­mät, perus­ta­vim­mat, tyh­jyyttä välit­tö­mästi ympä­röi­vät tul­kin­tasi ovat osoit­tau­tu­neet kes­tä­mät­tö­miksi. #

Mitä teet? #

Kor­vaat sisim­mät tul­kin­tasi toi­mi­vam­milla? #

Millä arvioit toi­mi­vuu­dem­muutta? #

Millä tul­kin­nalla arvioit eri tul­kin­to­jen toi­mi­vuu­dem­muutta? #

Jokeri

#25722. Keskiviikko, 11. huhtikuuta 2012 klo 20.02.50, kirjoittanut Jani.

Mie­tis­ke­lin aamulla lini­kassa Bat­ma­nia ja Joke­ria. Nämä tyy­pit esiin­ty­vät unis­sani aika usein, jäl­kim­mäi­nen eten­kin, Yön rita­rin näke­mi­sestä läh­tien on teh­nyt. Hah­mo­jen väli­sessä konflik­tissa on tie­tysti kyse kir­joit­ta­jan itsensä pään­si­säi­sistä ris­ti­rii­doista. Mutta mil­lai­sista, sitä poh­din. #

Kyse­hän ei tämän kak­si­kon kes­ken suin­kaan ole tavan­omai­sesta hyvä vas­taan paha -ase­tel­masta. Jokeri ei ole klas­si­nen omaneduntavoittelija-super­roisto, vaan hänen pää­mää­ränsä vai­kut­ta­vat pikem­min­kin mie­li­puo­li­silta, seka­sor­ron aiheut­ta­mi­seen täh­tää­viltä. #

Ihmet­te­lin, että mitä kum­maa tämä miek­ko­nen minun pääs­säni oikein tekee. Olen miel­tä­nyt itseni enem­män Bat­ma­nin kal­tai­seksi; Bat­ma­nin, joka täh­tää jär­jes­tyk­sen palaut­ta­mi­seen tais­te­le­malla epä­jär­jes­tystä aiheut­ta­via voi­mia (kuten Joke­ria) vas­taan. #

Yri­tin aluksi sovi­tella hah­moja Dun­geons & Dra­gons -pelien neli­kent­tään. Kek­sin kui­ten­kin, että ongel­maan puree tässä tapauk­sessa parem­min täl­lai­nen sovel­lettu neli­kenttä: #

Kaksiulotteinen koordinaatisto: Y-akselilla metodin entropia, X-akselilla tavoitteen entropia #

Kun pil­kon oman orga­ni­soi­tu­nei­suu­teni näille kah­delle akse­lille, käy ilmi, että vaikka meto­din jär­jes­tel­mäl­li­syys (joka vas­tan­nee kuta­kuin­kin D&D:n “laillisuus”-akselia) onkin minulle ehdot­to­man tär­keää, tavoit­teen koh­dalla tilanne onkin pal­jon epä­mää­räi­sempi. Itse asiassa aina­kin pikai­sella poh­dis­ke­lulla tulin sii­hen tulok­seen, että tavoit­teena epä­jär­jes­tys on minulle pal­jon mie­lui­sampi kuin jär­jes­tys. #

Tämä selit­tää unis­sani kum­mit­te­le­van Joke­rin. Bat­man­han on jär­jes­tel­mäl­li­sesti jär­jes­tystä tavoit­te­leva hahmo, kun taas Jokeri tavoit­te­lee epä­jär­jes­tystä. Miel­län lisäksi Joke­rin meto­dis­saan jär­jes­tel­mäl­li­seksi. Mikäli Jokeri menet­te­lisi epä­jär­jes­tel­mäl­li­sesti, hän sohisi kohti tavoi­tet­taan saman­lai­sella sat­tu­man­va­rai­suu­della kuin mil­lai­nen tuo tavoite itse on. #

Yön rita­rissa Jokeri kyllä väit­tää ole­vansa “autoja jah­taava koira”, mutta vas­toin puhei­taan hän on pyr­ki­myk­sis­sään sel­västi joh­don­mu­kai­nen ja jopa juo­ni­kas (“a guy with a plan”). Päin­vas­taista vakuu­tel­les­saan hän käyt­tää hyväk­seen sitä, että hänen pää­mää­ränsä on epä­jär­jes­tys. Se on ilmei­sen teho­kas hämäys: tavoite ja metodi mene­vät meiltä hel­posti sekai­sin, vaikka ne ovat tosia­siassa eri akse­leilla. #

Esi­merkki meto­dis­saan epä­jär­jes­tyk­sel­li­sestä hah­mosta voisi olla vaik­kapa Bat­man – paluun Ping­viini, joka päät­tää het­ken mie­li­joh­teesta mm. ryh­tyä por­mes­ta­rieh­dok­kaaksi. Ping­vii­nin tapauk­sessa hämär­rys­suhde menee­kin mie­len­kiin­toi­sesti toi­sin päin: Ping­vii­nin meto­di­sen epä­jär­jes­tyk­sen takia mei­dän on vai­kea nähdä min­kä­laa­tui­nen hänen tavoit­teensa on (jos mie­le­kästä sel­laista onkaan). #

Tämä jär­jes­tyk­sen ja epä­jär­jes­tyk­sen (Bat­ma­nin ja Joke­rin) väli­nen sisäi­nen konflik­tini on vai­van­nut minua toi­si­naan kovas­ti­kin. Olin aja­tel­lut, että olen huono, typerä ja heikko, kun en pysty pääs­tä­mään irti jär­jes­tyk­sestä, vaikka kui­ten­kaan toi­saalta en enää usko­kaan sii­hen niin kuin vielä nuo­rem­pana (kun sisäl­läni asui vain Bat­man) uskoin. Tuo yllä kuvaa­mani akse­li­jako ker­too nyt kui­ten­kin, että se, mistä haluan pitää kiinni, ja se, mistä en enää kykene pitä­mään kiinni, ovat­kin kaksi eri asiaa. Voin pitää meto­dini, eikä se ei ole ris­ti­rii­dassa eri akse­lille aset­tu­van tavoit­teen kanssa. Kog­ni­tii­vi­nen dis­so­nanssi rau­keaa. #

Epä­jär­jes­tys­ta­voit­te­le­muk­seni takia olen jo pit­kään flirt­tail­lut anar­kis­min kanssa. Mutta akse­li­ja­koni pal­jas­taa täs­sä­kin suh­teessa jotain uutta: anar­kismi — aina­kin useim­mat sen muo­dot — tavoit­te­lee jär­jes­tystä, kun taas kei­noissa se ottaa vapauk­sia, joita meto­dis­saan jär­jes­tel­mäl­li­nen ei voi itsel­leen sal­lia. Minulle siis anar­kis­min kei­not edus­ta­vat pää­mää­rää, kun taas sen pää­määrä kuvaa kei­no­jani. #

DısNwζ

#25506. Torstai, 8. maaliskuuta 2012 klo 19.55.31, kirjoittanut Jani.

Näin unta, että näyt­te­lin Dis­ney-ani­maa­tiossa. Muut hah­mot siinä oli­vat enim­mäk­seen aiem­mista Disney-animaatioista kier­rä­tet­tyjä, mm. Lumi­kin seit­se­män kää­piötä oli­vat siitä ja joi­tain koi­ria, ehkä 101 dal­ma­tia­laista tai Kau­no­tar ja Kul­kuri. Yhdessä koh­tauk­sessa jot­kin kep­pos­te­le­vat hah­mot ampui­vat minua ja joi­tain muita hah­moja kul­lan­vä­ri­sillä pik­ku­pom­meilla, mikä aiheutti vain näyt­tä­vän ilo­tu­li­tuk­sen Disney-taikasinisellä yötai­vaalla. Se oli niin lii­kut­ta­van kau­nis näky että aloin itkeä. Vähän sen jäl­keen elo­kuva taisi päät­tyä, ja lop­pu­koh­taus­kin, tai se, että se oli minun osuu­teni loppu, oli sekin niin lii­kut­ta­vaa että taas itkin. #

Aurin­ko­myrs­kyn aiheut­ta­mien revon­tul­ten ohella tuo sai vai­kut­teita paris­ta­kin läh­teestä. #

Ensim­mäi­nen oli Neil DeGrasse Tyso­nin “The Most Astoun­ding Fact” -haas­tat­te­lu­pätkä, jota lin­ki­tet­tiin eilen ahke­rasti. Minä olin sii­hen hiu­kan pet­ty­nyt, sillä minulla on oma käsi­tyk­seni siitä mikä on kaik­kein ällis­tyt­tä­vintä, ja minkä rin­nalla mikä tahansa (muu) fysi­kaa­li­nen tosia­sia kuu­los­taa minusta mität­tö­män arki­päi­väi­seltä: se, että miksi yli­päänsä on mitään sen sijaan ettei olis­kaan mitään. Se on minulle sel­lai­nen kahva zeniin ettei parem­paa voi olla. #

Paras kek­si­mäni vas­taus on, että itse asiassa myös “ei mitään” on ikään kuin ole­massa (paitsi ettei ole, koska se on “ei mitään”). Eli myös se “ei mitään” sisäl­tyy sii­hen kaik­keen mitä on, ja se, että meistä vai­kut­taa, että on vain sitä mikä on, ja että sitä, mikä ei ole, ei ole, on vain har­haa, joka joh­tuu ei-olevan luon­teesta: sitä­hän ei mei­dän mie­les­tämme ole. Mutta siis tosia­siassa sekin on mukana koko­nais­ku­vassa. #

(Vai­kut­taako tämä psy­koot­ti­selta? Joko olen ker­to­nut siitä osas­tolle tul­leesta kai­mas­tani, joka myös on Kirk­ko­num­melta, mutta per­soo­nal­taan aika pit­kälti minun vas­ta­koh­tani? Sel­lai­nen­han on kuin suo­raan jos­tain psy­kiat­rian oppi­kir­jasta, tai tosi­ta­pah­tu­miin perus­tu­vasta Hollywood-nyyhkytarinasta.) #

Lisäksi uneen vai­kutti se, että kuun­te­lin eilen DJ Har­veyn Resi­dent Advi­sor -set­tiä, ja siinä soi suloi­sesti mur­jottu Tels­tar. Tuo kap­pale on jo läh­tö­koh­tai­sesti täynnä sitä laa­dul­lista omi­nai­suutta, jota minä tun­nun vais­ton­va­rai­sesti kai­kesta kult­tuu­rista hake­van, ja kap­pale oli pahoin­pi­delty juuri siten, että se vah­vis­taa sii­hen sisäl­ty­vän kau­neu­den mene­tyk­sen tuot­ta­maa hai­keutta. #

Se on jon­kin­laista lap­suu­den kor­rup­tiota, tai jotain saman­laista kuin minä itse olen, lapsi-aikuinen-hybridiä, aikui­sen kuo­ren sisällä yhä elä­vää ihmis­touk­kaa. The Bar­king Grizzle on ihan sitä samaa, Boards of Cana­dan mel­kein koko tuo­tanto tun­tuu ole­van sitä. (Jos tie­dät mistä puhun, ja tie­dät lisää esi­merk­kejä, kerro pliis jooko.) #

Sen lop­pu­mi­seen en ole kyllä val­mis. Siksi tuo uni ehkä ker­too enem­män­kin pelosta kuin jos­tain, mitä kohti täy­sin uskoi­sin ole­vani menossa. Tie­tysti sen uskot­te­le­mi­nen sisäi­selle lap­sel­leni, etten edel­leen­kään ole oikea aikui­nen, vaan kak­soi­sa­gentti, jonka teh­tä­vänä on suo­jella sisäistä lasta oikeilta aikui­silta aikuista esit­tä­mällä, käy entis­tä­kin vai­keam­maksi, jos alan käydä töissä. #

Jokin on jonkinmaalainen, miten?

#25107. Torstai, 9. helmikuuta 2012 klo 22.28.59, kirjoittanut Jani.

Kat­se­lin You­Tu­besta jotain lei­kettä ame­rik­ka­lai­sesta toi­min­tae­lo­ku­vasta, ja asso­sioin siitä “suo­ma­lai­nen toi­min­tae­lo­kuva” -gen­ren. Oli­siko Renny Har­li­nin ohjaama Deep Blue Sea suo­ma­lai­nen toi­min­tae­lo­kuva? Tus­kinpa, sillä enin osa sen tuo­tan­toon osal­lis­tu­neista ihmi­sistä ja rahoista on ame­rik­ka­laista, ja Har­lin­kin on jo pit­kään asu­nut Yhdys­val­loissa. #

Yksi suo­ma­lais­syn­tyi­nen tekijä ei siis vielä tee elo­ku­vasta suo­ma­laista. Kuinka suu­ren osan teki­jöistä (ja rahoista) tulisi olla suo­ma­lai­sia, jotta elo­kuva olisi suo­ma­lai­nen? Yli puo­let? Entä jos teki­jöistä on 40 pro­sent­tia suo­ma­lai­sia, 25 pro­sent­tia ame­rik­ka­lai­sia ja 25 pro­sent­tia muun­maa­lai­sia? Suo­ma­lai­silla olisi sil­loin sel­västi suu­rin yksit­täi­nen kan­sal­li­suuse­dus­tus elo­ku­van tuo­tan­nossa, mut­tei silti enem­mis­töä ver­rat­tuna mui­hin yhdessä. Elo­ku­van teki­jöistä enem­mistö olisi ei-suomalaisia. #

Tästä käsit­teel­li­sestä hämä­ryy­destä ahdis­tu­neena pää­tin paeta sel­keäm­mille vesille: minä itse aina­kin olen suo­ma­lai­nen. #

Vai olenko? #

Pas­sis­sani kyllä lukisi niin, kan­sal­li­suu­des­sani ei ole juri­di­sesti mitään epä­sel­vää. Mutta mitä se tar­koit­taa, että minä olen suo­ma­lai­nen? Se, että asun Suo­messa, ei tie­ten­kään riitä, sillä täällä asuu pal­jon ei-suomalaisiakin. Suo­messa syn­ty­mi­nen ei käsit­tääk­seni sekään tee ihmi­sestä suo­ma­laista, ja vaikka juri­di­sesti niin teki­si­kin, minä en pitäisi esi­mer­kiksi Suo­messa lomai­le­van ame­rik­ka­lais­pa­ris­kun­nan täällä yllät­täen syn­nyt­tä­mää lasta suo­ma­lai­sena vaan ame­rik­ka­lai­sena. #

Onko van­hem­pien suo­ma­lai­suus rat­kai­se­vaa? Siinä vaa­nii ääret­tö­män regres­sion vaara, mutta voimme sivuut­taa sen olet­ta­malla van­hem­mat, tai hei­dän van­hem­pansa aksio­maat­ti­sesti suo­ma­lai­siksi. Onko suo­ma­lai­suu­teni nyt taattu? Aina­kaan mui­den syn­ty­määni osal­lis­tu­nei­den ihmis­ten (syn­ny­tys­lai­tok­sen hen­ki­lö­kun­nan jne.) mah­dol­li­set muut kan­sal­li­suu­det eivät tässä lan­geta suo­ma­lai­suu­teni ylle saman­laista var­joa kuin mitä elo­ku­van teke­mi­seen osal­lis­tu­nei­den ihmis­ten kan­sal­li­suu­det teke­vät elo­ku­van “suo­ma­lai­suu­delle”. #

Mitä van­hem­mil­tani perin, kun perin suo­ma­lai­suu­teni? Raken­nus­oh­jeet ja -aineita, gee­nit ja verta, lihaa ja luita? Entä jos oli­sin ulko­maa­lai­silta bio­lo­gi­silta van­hem­milta adop­toitu? Sivuu­te­taan se mah­dol­li­suus, etten (ehkäpä suh­teel­li­sen van­hana) adop­toi­tuna kokisi itseäni suo­ma­lai­seksi, sillä suu­ren­nus­la­sin alla tässä on nime­no­maan se, kuinka voin jär­jellä perus­tella sen, että tun­nen ole­vani. Uskoi­sin hyvin­kin voi­vani tun­tea niin, vaikka oli­sin­kin ulko­mailta adop­toitu, ja pidän ilman muuta suo­ma­lai­siksi itsensä koke­via, bio­lo­gial­taan ulko­maa­lais­taus­tai­sia adop­tio­lap­sia yhtä aidosti suo­ma­lai­sina kuin pidän itseäni. #

Itse asiassa edes adop­tiota ei tar­vita häm­men­tä­mään bio­lo­gis­poh­jaista kan­sal­li­suutta, sillä syn­ty­mässä saa­mani raken­nusai­neet alka­vat välit­tö­mästi kor­vau­tua ulko­puo­lel­tani tule­villa aineilla, ja tämän­het­ki­seen 32 vuo­den ikääni men­nessä ent­ro­pia lie­nee jo pitä­nyt huo­len siitä, että kehoni mole­kyy­lit ovat nyt peräi­sin melko tasai­sesti eri puo­lilta maa­il­maa. #

Entä gee­nit? Toi­sin kuin lihan ja lui­den suh­teen, gee­nien koh­dalla nii­den kemial­lis­ten raken­nus­pa­li­koi­den alku­perä ei ole ainut mie­lek­käästi mer­ki­tyk­sel­li­nen seikka kan­sal­li­suutta mitat­taessa. Rat­kai­se­vaa on emäs­pa­reilla koo­dattu ohjelma, joka on suh­teel­li­sen pysyvä. Mutaa­tiota toki tapah­tuu jat­ku­vasti, mutta voi­nee olet­taa, että kun­kin yksi­lön gee­nistö on millä tahansa yksit­täi­sellä het­kellä mitat­tuna yli­voi­mai­sesti lähinnä sitä, mil­lai­seksi se on hedel­möi­tyk­sessä muo­dos­tu­nut. On ole­massa ikään kuin geneet­ti­nen hahmo, jonka äärivii­vat ehkä hie­man värei­le­vät, mutta hahmo on yhtä kaikki sel­keästi yksi­löi­tä­vissä ja pysyvä. #

Jos van­hem­pieni gee­nit ovat aksio­maat­ti­sesti suo­ma­lai­sia, nii­den yhdis­tel­män peri­mi­nen saat­taisi käydä päte­västä jär­ki­pe­rus­te­lusta minun koh­dal­lani. Tar­kem­min sanoen aina­kin minun suo­ma­lai­suu­teni olisi kysee­na­lais­ta­ma­ton, jos “suo­ma­lai­nen” on “sel­lai­nen, jonka van­hem­mil­taan peri­mät gee­nit ovat suo­ma­lai­sen gee­nejä”. #

Suo­ma­lai­seksi itsensä koke­vat, ulko­maa­lais­ten van­hem­pien gee­nejä kan­ta­vat adop­tio­lap­set kui­ten­kin osoit­ta­vat, että gee­nit eivät sit­ten­kään ole minulle suo­ma­lai­suu­den kan­nalta rat­kai­seva tekijä, ellen ole val­mis hyväk­sy­mään useita rin­nak­kai­sia suo­ma­lai­suu­den mää­ri­tel­miä päte­viksi. Mutta jos löy­dän adop­tio­lap­sen ei-syntyperäisen suo­ma­lai­suu­den rat­kai­se­van aines­osan, uskoi­sin, että Occa­min par­ta­veitsi leik­kaa sil­loin kevyesti gee­ni­se­li­tyk­sen pois tar­peet­to­mana: sama seli­tys pätee var­mas­ti­kin myös minuun. #

Voi­siko pelkkä tunne suo­ma­lai­suu­desta riit­tää seli­tyk­seksi? Toi­sin kuin ehkä äkki­sel­tään luu­lisi, tun­ne­kin voi olla jär­ki­pe­ruste, tai aina­kin rat­kai­se­van tär­keänä kul­ma­ki­venä jär­jel­li­sessä seli­tyk­sessä. Ovatko kaikki suo­ma­lai­siksi itsensä koke­vat minusta aidosti suo­ma­lai­sia? Se on sel­lai­se­naan liian vai­kea kysy­mys, vas­tae­si­merk­kien kek­si­mi­nen voisi hel­pot­taa. #

Ovatko kaikki japa­ni­lai­siksi itsensä koke­vat aidosti japa­ni­lai­sia? On aina­kin monia kan­sal­li­suu­del­taan ei-japanilaisia, jotka ovat hurah­ta­neet japa­ni­lai­suu­teen pahem­man ker­ran, ja jäl­jit­te­le­vät japa­ni­lai­sia kai­kessa. Voi­sin kuvi­tella, että (esi­mer­kiksi) hei­dän jou­kos­taan löy­tyy sel­lai­sia­kin, jotka tun­te­vat ole­vansa japa­ni­lai­sia, mutta joita minä pitäi­sin vain ei-japanilaisina, jotka kuvit­te­le­vat ole­vansa japa­ni­lai­sia. En tar­koita tässä edes pato­lo­gista har­hai­suutta; pitäi­sin näi­den ihmis­ten tun­netta japa­ni­lai­suu­des­taan yhtä aitona kuin mitä minun tun­teeni suo­ma­lai­suu­des­tani on — hei­dän koh­dal­laan tuo tunne ei vain pitäisi paik­kaansa suh­teessa minun käsi­tyk­seeni hei­dän todel­li­sesta kan­sal­li­suu­des­taan. #

(Tässä koh­taa lie­nee syytä koros­taa sitä minkä edel­li­seen saakka olin aja­tel­lut jät­tää sano­mat­ta­kin sel­vyy­den varaan: etsin mää­ri­tel­mää vain huvin, älyl­li­sen har­joit­teen vuoksi ja itseäni var­ten, en yleis­tääk­seni ja käyt­tääk­seni sitä esi­mer­kiksi japa­ni­lai­suu­den kiel­tä­mi­seen japa­ni­lai­sina itse­ään pitä­viltä, jotka eivät löy­tä­määni kan­sal­li­suus­mää­ri­tel­mää japa­ni­lai­suu­den osalta täyt­täisi.) #

Tuo todel­li­nen kan­sal­li­suus siis kui­ten­kin kart­te­lee yhä määrittely-yrityksiäni. #

Nollas oivallus

#25040. Keskiviikko, 1. helmikuuta 2012 klo 20.06.13, kirjoittanut Jani.

Kek­sin tässä tovi sit­ten, että oikeas­taan maa­il­man­ku­vani ei olen­nai­silta osil­taan ole sit­ten­kään muut­tu­nut sit­ten nuo­ruusiän, toi­sin kuin olin sen ja masen­tu­mi­seni jäl­keen pit­kälti aja­tel­lut. Jos­sain mie­lessä, ehkä eni­ten arvo­maa­il­mal­tani olen kyllä mel­kein kuin nega­tiivi sil­loi­sesta itses­täni. Mutta se, mil­lai­sena koen maa­il­man, elä­män, itseni ulko­puo­li­sen todel­li­suu­den ehkä noin lyhyesti sanot­tuna, on aika pit­kälti saman­laista kuin miten sen koin aiem­min. #

Tämä liit­tyy nime­no­maan sen tyh­jyy­teen. Itseni ulko­puo­li­nen todel­li­suus on tyhjä, vailla mieltä, mer­ki­tystä ja tar­koi­tusta. Kai­ken tuon oli­sin alle­kir­joit­ta­nut jo kauan ennen 20. ikä­vuot­ta­kin. Sen seu­rauk­set minun… miksi sitä nimit­täisi? Moti­vaa­tioni? Tule­vai­suu­de­nus­koni? Sel­lai­sen ihmistä yleensä eteen­päin vie­vän voi­man kan­nalta, sen kan­nalta tuol­lai­nen maa­il­man­kuva oli sil­loin vapaut­tava ja voi­maan­nut­tava: ihmi­sellä ihmi­se­läi­menä maa­il­massa ei ole mitään ulkoa pako­tet­tua moraa­lia, pää­mää­rää tai tar­koi­tusta, ei mitään kah­leita, ja sel­lai­sena on siis täy­sin vapaa luo­maan oman maa­il­mansa omien miel­ty­myk­siensä, tun­teit­tensa ja usko­muk­siensa poh­jalta, teke­mään mitä tahansa. #

En tiedä onnis­tunko kuvaa­maan sen voi­maan­nut­ta­vuu­den suu­ruutta tar­peeksi hyvin, mutta joka tapauk­sessa se on niin val­taisa asia, ettei ole ihme­kään, jos sen edessä ihmi­nen, lapsi var­sin­kin, hak­sah­taa val­jas­ta­maan kär­ryt hevo­sen eteen. Niin minä tein: uskoin, että tämä käsi­tyk­seni todel­li­suu­den luon­teesta oli perim­mil­tään se syy, miksi onnis­tuin kai­kessa missä onnis­tuin. Syn­nyn­näi­nen luon­teeni, kas­va­tuk­seni ja kaikki oppi­mani oli ehkä joh­dat­ta­nut minua kohti tätä oival­lusta, mutta oival­luk­sen ker­ran syn­nyt­tyä kaikki sitä edel­tä­nyt muut­tui sen rin­nalla lähes tyys­tin mer­ki­tyk­set­tö­mäksi: ihmi­nen on ennen muuta vapaa. #

Oletko syn­ty­nyt araksi? Ei sen väliä, oival­let­tuasi tämän olet ensi­si­jai­sesti vapaa ja voit toi­mia vas­toin arkuu­tesi rajoit­teita. #

Pahoin­pi­del­tiinkö sinut pie­nenä psyyk­ki­sesti vam­mai­seksi? Ei sen väliä, oival­let­tuasi et enää ole vam­masi kah­lit­sema, vaan ennen muuta vapaa teke­mään mitä tahansa hala­jat. #

Näin se toi­mii. #

Virhe on siinä, ettei se toimi näin. Todel­li­suu­den sään­nöissä, jotka vapaut­ta­vat ihmi­sen ulko­puo­li­sista kah­leista, ei sinänsä ole mitään vir­hettä, mutta ne eivät tule ensin, vaan ovat vain kie­lel­lis­tetty ver­sio sel­lai­sen ihmi­sen sisäi­sestä, eteen­päin vie­västä voi­masta, jolla sel­laista voi­maa on. Ja tuo voima on peruja syn­nyn­näi­sestä luon­teesta, kas­va­tuk­sesta ja opi­tusta: voi­ma­kas ihmi­nen on saa­nut hen­gen. Ei oival­luk­sesta vaan sat­tu­man oikusta, tuu­rilla, koska kukaan ei ole valin­nut gee­ne­jään saa­tika kas­vat­ta­ji­aan. #

Jos näin on, muut­tuu maa­il­man tyh­jyys sil­män­rä­päyk­sessä voi­mis­ta­vasta vapaut­ta­jasta hir­viö­mäi­seksi orjuut­ta­jaksi: ihmi­nen on pelkkä peli­nap­pula, joka jou­tuu kamp­pai­le­maan sillä mitä on annettu, ei pysty kohot­ta­maan itse­ään eikä var­sin­kaan aut­ta­maan toi­sia. Ei ole mitään muuta jalan­si­jaa kuin se, mitä on sat­tu­nut saa­maan, ja jol­lei se pidä, pelas­tusta ei ole. #

Vasta sil­loin itse asiassa syn­tyy tarve niille ulkoi­sille abso­luu­teille, joilta oival­luk­sesta päih­ty­nyt ihmi­nen tie­tää ole­vansa vapaa. Mutta hän ei ole vapaa koska on oival­ta­nut, vaan hän on oival­ta­nut, koska on vapaa. #