Näin tässä vii­kolla eräänä yönä unta, jossa japa­ni­lai­set pais­toi­vat kampela- tai raus­ku­maista kalaa. Kala oli niin kuin laatta, ja se pais­tet­tiin koko­nai­sena, elä­vänä hii­li­pe­din päällä. Ideana oli, että kuu­men­ta­malla kalan ruu­miis pul­lis­tui nes­tei­den kie­huessa ja lopulta pok­sahti pääs­tään auki. #

Pok­sah­ta­mi­sen jäl­keen­kin kala oli vielä hen­gissä. Siinä hitaasti kuo­le­maa teh­des­sään se kat­seli minua isoilla kos­teilla koi­ran­sil­mil­lään tajua­matta mitään siitä miksi oli jou­tu­nut moi­sen jul­muu­den koh­teeksi. #

Minulla on aina sil­loin täl­löin näitä täl­lai­sia näkyjä ansait­se­mat­to­masta, täy­sin tyh­jän­päi­väi­sestä kär­si­myk­sestä. Useim­missa niistä kär­sijä on eläin. Onneksi tähä­nas­ti­sessa elä­mäs­säni tätä on esiin­ty­nyt lähes yksi­no­maan unissa. #

Sel­lai­sen koh­taa­mi­nen aiheut­taa fyy­si­senä tun­tu­van pahan olon. Se ei ole kuvo­tusta vaan vain niin val­taisa vää­ryy­den­tunne, että on kuin sielu yrit­täisi kou­ris­tella irti ruu­miista pääs­täk­seen pakoon fyy­sistä maa­il­maa, jossa voi täl­laista tapah­tua. Se on suun­nat­to­man pal­jon pahem­paa kuin mikään sel­lai­nen, mikä koh­dis­tuu omaan itseen. Tämä saa ihmi­sen haa­li­maan tus­kaa itseensä: kau­pan­kä­vi­jä­mieli yrit­tää lunas­taa mui­hin koh­dis­tu­vaa kär­si­mystä itsel­leen, jot­tei jou­tuisi tun­te­maan sitä minkä toi­seen koh­dis­tuva kär­si­mys itsessä aiheut­taa. Ensi­kä­den tuska ei kos­kaan voi olla samalla tavalla sie­tä­mä­töntä kuin toi­sen käden tuska. #

Se, tuol­lai­nen vää­ryy­den tapah­tuma, on peruut­ta­ma­ton, kuin musta aukko his­to­riassa. Pahim­mil­laan sitä ei pysty edes miten­kään hyvit­tä­mään. Par­haim­mil­laan tapah­tu­neen tus­kan pys­tyy toi­sin­ta­maan sen aiheut­ta­jassa yhdis­tet­tynä tässä syn­ny­tet­tyyn tie­toi­suu­teen siitä, että hän/se on teh­nyt tämän jol­le­kin viat­to­malle. Se on kui­ten­kin äärim­mäi­sen epä­to­den­nä­köistä: useim­mi­ten tus­kan syn­ty­mi­nen jo alu­nal­ku­jaan­kin edel­lyt­tää sel­laista myö­täe­lä­mis­ky­vyt­tö­myyttä, tai yksin­ker­tai­sesti ymmär­rys­ky­vyt­tö­myyttä (jos teki­jänä on vaik­kapa lapsi), ettei se ole mah­dol­lista. Esi­mer­kiksi nuo tämän­ker­tai­sen uneni “japa­ni­lai­set” eivät sel­väs­ti­kään pysty tajua­maan eläi­men kyke­ne­vän kär­si­mään. #

Tuol­lai­nen koke­mus jo yksi­nään­kin saa minut toi­vo­maan, että voi­sin itse­kin olla psy­ko­paat­ti­sen turta kai­kelle, eten­kin kai­kelle tois­ten olen­to­jen tun­te­malle pahalle ololle. Myö­täe­lä­mis­kyky on hyö­dyl­li­nen ihmis­la­jille, mutta minulle hen­ki­lö­koh­tai­sesti se mer­kit­see lähinnä juuri tuon mus­tan aukon kal­tai­sia kiel­tei­siä koke­muk­sia. Siinä on yleensä enem­män tai vähem­män kyse tus­kasta, jota täy­tyy vält­tää ja paeta. #

Empa­tia­ky­kyni on tie­tysti mää­ri­tel­lyt elä­mäni kulun, eikä sen irrot­ta­mi­nen minusta nyt tie­ten­kään toi­misi. Siksi haa­vei­len­kin koko­naan toi­sesta elä­mästä, jossa en olisi kos­kaan kyen­nyt tun­te­maan. Sil­loin kär­si­sin impuls­sien vaja­vuu­desta, mikä arva­ten­kin voi omalla taval­laan olla yhtä mah­do­tonta sie­tää kuin yllä kuvaa­mani tus­kan musta aukko. Mutta oli­si­pa­han edes vaih­te­lua nykyi­sestä. #

Näin tässä vii­kolla eräänä yönä unta, jossa japa­ni­lai­set pais­toi­vat kampela- tai raus­ku­maista kalaa. Kala oli niin kuin laatta, ja se pais­tet­tiin koko­nai­sena, elä­vänä hii­li­pe­din päällä. Ideana oli, että kuu­men­ta­malla kalan...