Olen saa­nut tähän men­nessä kerä­tyksi kaksi tapausta psy­ko­lo­gin anta­maan teh­tä­vään. Teh­tä­vä­näni oli siis tark­kailla niitä tilan­teita, joissa tur­huu­den tajua­mi­nen on läsnä. #

Ensim­mäi­sessä mie­tin sitä, kuinka minun pitäisi joten­kin onnis­tua vies­tit­tä­mään hänelle se, että kuten aina, tun­nen siel­lä­kin puhues­sani puhu­vani ihan vää­ristä asioista ja esit­tä­väni oikeat­kin asiat aivan vää­rin pai­no­tuk­sin. Tämä oli siis erään­lai­nen päi­vä­uni, jossa onnis­tuin selit­tä­mään tuon tun­te­muk­seni, ja jossa se ymmär­re­tään, minkä jäl­keen sii­hen pääs­tään käsiksi ja sitä kautta pääs­tään ikään kuin uudelle tasolle yhtei­sym­mär­ryk­sessä. #

Siinä vai­heessa, kun haa­vei­luni ete­nee tuo­hon pis­tee­seen, jossa yhtei­sym­mär­ryk­sen syn­ty­mi­sestä on koi­tu­massa mie­li­hy­vää, tajuan, tai pikem­min muis­tan, että todel­li­suus on toi­sen­lai­nen. Ensin­nä­kään juuri siksi, että ilmai­suni on niin heik­koa, en pysty ymmär­ret­tä­västi ilmai­se­maan edes sitä, että ilmai­suni on niin heik­koa. En pysty saa­maan toista tun­te­maan täs­mäl­leen sitä mitä minä tun­nen, vaan jään tun­teeni kanssa yksin. #

Toi­sek­seen, vaikka onnis­tui­sin­kin tässä koh­taa ylit­tä­mään itseni, tai jos toi­sen ymmär­rys­kyky pys­tyy kom­pen­soi­maan ilmai­suni heik­koutta riit­tä­västi niin, että pys­tyn välit­tä­mään tun­teeni, sen välit­ty­mi­nen on vain het­kel­listä. Toi­nen kyke­nee palaut­ta­maan itsensä takai­sin tun­ne­ti­laan, joka vas­taa hänen ilmai­su­ky­ky­ään, ja minä jään taas omaan tun­ne­ti­laani yksin. Het­kel­li­nen yhtei­sym­mär­rys voi­daan siis saa­vut­taa, mutta sillä ei ole mitään vai­ku­tusta minuun, siitä ei ole mitään hyö­tyä kun taas olen yksin. #

Tämän seu­rauk­sena en pysty moti­voi­tu­maan tun­teis­tani yllä kuva­tulla tavalla ker­to­mi­seen. Voin moti­voi­tua vain siten, että upo­tan sen osaksi täl­laista meta­ker­to­musta, jonka tur­huutta yri­tän olla ajat­te­le­matta. Jos en yritä, aja­tuk­seni kul­kee samaa rataa kuin sisen­ne­tyssä ker­to­muk­sessa, ja mene­tän moti­vaa­tion myös meta­ker­to­muk­sen esille tuo­mi­seen. #

Toi­nen tapaus oli sekin pikai­nen päi­vä­uni. Häm­mäs­te­len usein japa­ni­lais­ten moti­vaa­tiota, sillä se muis­tut­taa sitä nyt naii­vina pitä­määni moti­vaa­tiota, jota minulla itsel­lä­ni­kin oli kou­lui­käi­senä, mutta joka toi­sella puo­lella maa­pal­loa vai­kut­taa kes­tä­vän aikui­siälle. Se perus­tuu maa­gi­seen uskoon siitä, että kun teen asiat mah­dol­li­sim­man huo­lel­li­sesti ja hyvin, siitä koi­tuu minulle hyvää. Saan itseni sil­loin täl­löin vie­lä­kin kiinni tästä ajat­te­lusta, ja siitä tässä tapauk­sessa oli kyse: mie­tin, että jos opis­ke­li­sin jotain, ja teki­sin sen mah­dol­li­sim­man hyvin, siitä seu­raisi ehkä jotain hyvää. #

Tämä on se piste jota nuo­rem­pana en osan­nut ylit­tää, ja jonka seu­rausta kaikki saa­vu­tuk­seni oli­vat. Opis­ke­lussa on lop­pu­jen lopuksi var­sin helppo lois­taa, jos antaa kaik­kensa ja uskoo kaik­kensa anta­mi­sen ole­van parasta mitä voi tehdä, eli on sata­pro­sent­ti­sen moti­voi­tu­nut. Mutta kyse on siis vain hyvin sup­pealla alu­eella päte­västä sään­nöstä, joka elä­män laa­jem­man kir­jon käy­tän­töön sovel­let­tuna on silk­kaa magiaa. Hyvin teke­mistä voi kaa­taa elä­mään loput­to­masti, eikä sillä ole mitään vai­ku­tusta itselle koi­tu­van hyvän mää­rään. #

Tajusin siis opis­ke­lu­haa­veita taas het­ken elä­tel­tyäni, etten sillä saa­vut­taisi kui­ten­kaan sitä hyvää, mitä elä­mältä haluan. Vaikka ole­te­taan, että kyke­ni­sin­kin opis­ke­luun, ja että kyke­ni­sin jopa moti­voi­tu­maan sii­hen tuolla edellä kuvaa­mal­lani tavalla, mah­dol­li­set saa­vu­tuk­seni sijoit­tui­si­vat kui­ten­kin vain tälle sup­pealle vyö­hyk­keelle, jonka mer­ki­tys on minulle lop­pu­jen lopuksi rehel­li­nen ollak­seni aivan mitä­tön. Mitään kun­nian­hi­moa minulla ei ole kos­kaan ollut. Saa­vu­tuk­seni ovat aina perus­tu­neet tuo­hon lap­se­nus­koon, että hyvin teke­mi­sestä seu­raa minulle ylei­sesti jotain hyvää, että se tekee elä­mäs­täni hyvää. Se hyvä, mitä opis­ke­lusta koi­tuu, ei kui­ten­kaan todel­li­suu­dessa ole minulle mer­ki­tyk­sel­listä hyvää. #

Tämän oival­luk­sen myötä moti­vaa­tio haih­tuu täy­sin, ja jäl­jelle jää vain tym­pey­den tunne, jonka päi­vä­unista maan pin­nalle paluu aiheut­taa. #

Olen saa­nut tähän men­nessä kerä­tyksi kaksi tapausta psy­ko­lo­gin anta­maan teh­tä­vään. Teh­tä­vä­näni oli siis tark­kailla niitä tilan­teita, joissa tur­huu­den tajua­mi­nen on läsnä. # Ensim­mäi­sessä mie­tin sitä, kuinka minun pitäisi joten­kin onnis­tua vies­tit­tä­mään...