Olen tain­nut aikai­sem­min­kin kir­joit­taa siitä miten haluai­sin olla aikui­nen, sisäi­sesti siis, en sel­lai­nen ste­reo­tyyp­pi­nen, jolla on beige jak­ku­puku ja beige olo­huone ja astiasto, jonka kaikki osat saman­lai­sia. Mutta en oikeas­taan tiedä haluanko, vai ajat­te­lenko että minun kuu­luu olla. Tun­nen itseni val­ta­van lap­sel­li­seksi ja osaa­mat­to­maksi, aivan kuin minulta puut­tuisi jotain oleel­li­sia tai­toja, jotka kaikki muut osaa­vat jo lap­sina tai vähin­tään teini-iässä. En kyllä keksi niistä nyt yhtään esi­merk­kiä, muuta kuin ehkä kyvyn hank­kia töitä. Tai kyvyn hal­lita stres­siä. Tai sit­ten ne ovat asioita, jotka tun­tu­vat muille itses­tään sel­viltä. Esim. työ­ka­ve­reil­lani kai­killa tun­tui ole­van käsi­tys siitä missä ja mitä he halua­vat olla vii­den vuo­den päästä. Minä vain aje­leh­din eikä minulle ole tul­lut edes mie­leen tehdä jotain vii­si­vuo­tis­suun­ni­tel­maa. Että muut tie­tä­vät ja osaa­vat asioita, joista minulla ei ole mitään käsi­tystä mutta jotka ovat olen­nai­sia aikui­sena ole­mi­sessa. #

Näky­mä­tön tyttö: Tors­tai #

Tuo tunne oman aikui­suu­den vaja­vuu­desta tun­tuu hyvin tutulta, ja sen täs­mäl­li­sempi mää­rit­tely edes esi­merk­kien kautta on samoin minulle han­ka­laa. “Kyky hank­kia töitä” soit­taa kyllä vah­vasti kel­loja, vaikka jos ajat­te­len sitä tar­kem­min, kyse on enem­män­kin näky­mät­tö­mästä muu­rista, joka tun­tuu sei­so­van minun ja vaik­kapa sit­ten tuon töi­den hank­ki­mi­sen välissä. Muu­rissa on portti jonka ylä­puo­lella ole­vassa kyl­tissä lukee “vain aikui­sille”, enkä minä siksi uskalla mennä siitä, sillä en koe itseäni aikui­seksi. Vai­ku­tus on yhtä teho­kas kuin jos kyl­tissä lukisi “Arbeit macht frei”. #

Huo­mat­ta­vaa tässä on se, että minulta puut­tu­vat tie­tysti kyllä kaikki käy­tän­nön tai­dot­kin, joita esi­mer­kiksi nyt sit­ten vaik­kapa tuo työn hank­ki­mi­nen edel­lyt­täisi, mutta ne eivät ole se, mikä töi­den hake­mi­sen pää­asiassa estäisi, jos sel­lai­seen alkai­sin. Kyky­jä­hän voi hank­kia vain har­joit­te­le­malla, eikä uusien asioi­den opet­te­le­mi­nen tuota minulle vai­keuk­sia, jos haluan sitä tehdä. Kyse ei siis vie­lä­kin tar­kem­min sanoen ole­kaan siitä, ettenkö uskal­taisi mennä tuosta por­tista, vaan siitä, etten halua. #

Syyt sii­hen, etten halua, mene­vät sit­ten jo niin hen­ki­lö­koh­tai­selle alu­eelle, että niissä vii­meis­tään poi­ken­nen var­maan­kin Näky­mät­tö­män tytön ongel­masta. Olen miet­ti­nyt noita syitä jon­kin ver­ran, mut­ten muis­taak­seni ole käsi­tel­lyt niitä mis­sään tera­pia­kes­kus­te­luissa. Siksi en roh­kene väit­tää käsi­tys­täni niistä tie­doksi, niin kuin monista kes­kus­te­luissa käsi­tel­lyistä asioista pys­tyn teke­mään. Se hyöty tera­pia­kes­kus­te­luista aina­kin on siis ollut, että siellä saa var­muutta itseensä liit­ty­viin käsi­tyk­siinsä. #

Teo­riani mukaan siinä, etten halua tehdä joi­tain asioita, jotka miel­län aikui­suu­den ilmen­ty­miksi, on kyse uhmasta. Muis­to­jeni koke­mus­maa­il­massa on kat­kera tunne siitä, että minut sul­je­taan joi­den­kin asioi­den ulko­puo­lelle siksi, etten ole vielä aikui­nen (sit­ten kun kas­vat isoksi sitä ja tätä). Toi­saalta taas koin, että minulta edel­ly­te­tään aikuis­maista käyt­täy­ty­mistä (isot pojat sitä ja tätä), joten olin kah­den vas­tak­kai­sen voi­man ris­ti­pai­neessa. Vaikka aikaa ja paik­kaa en muis­ta­kaan, niin muis­tan kyllä päät­tä­neeni, että minä en kos­kaan rupea aikui­seksi, jos ne ovat tuol­lai­sia — jos tämän sanan oli­sin sil­loin tien­nyt — ikä­ra­sis­teja. #

Siksi yli­päänsä kaikki mitä tuol­loin, luul­ta­vasti alle kou­lui­käi­senä, miel­sin aikui­suu­teen kuu­lu­vaksi, muut­tui minulle vas­ten­mie­li­seksi. Siksi esi­mer­kiksi seksi on minulle niin kovin vai­kea asia sulat­taa: aina, kun minun pitäisi käyt­täy­tyä sek­sin suh­teen aikuis­mai­sesti (olipa se sit­ten käy­tän­nön tai puheen tasolla), tun­nen teke­väni vää­rin sitä pientä poi­kaa koh­taan, joka koki, että seksi on yksi niitä asioita, jotka mää­rit­te­le­vät näitä vit­tu­mai­sia ilkiöitä, joita kut­su­taan aikui­siksi. #

Tämä on siis se muuri, joka sei­soo myös minun ja työn­te­ke­mi­sen, ja ensi kädessä kaik­kien työn­te­ke­mi­sen edel­lyt­tä­mien käy­tän­nön tai­to­jen välissä: minä en kos­kaan halua olla yksi heistä, niistä ilkiöistä. #

Olen tain­nut aikai­sem­min­kin kir­joit­taa siitä miten haluai­sin olla aikui­nen, sisäi­sesti siis, en sel­lai­nen ste­reo­tyyp­pi­nen, jolla on beige jak­ku­puku ja beige olo­huone ja astiasto, jonka kaikki osat saman­lai­sia. Mutta en oikeas­taan...