Näin unta, että näyt­te­lin Dis­ney-ani­maa­tiossa. Muut hah­mot siinä oli­vat enim­mäk­seen aiem­mista Disney-animaatioista kier­rä­tet­tyjä, mm. Lumi­kin seit­se­män kää­piötä oli­vat siitä ja joi­tain koi­ria, ehkä 101 dal­ma­tia­laista tai Kau­no­tar ja Kul­kuri. Yhdessä koh­tauk­sessa jot­kin kep­pos­te­le­vat hah­mot ampui­vat minua ja joi­tain muita hah­moja kul­lan­vä­ri­sillä pik­ku­pom­meilla, mikä aiheutti vain näyt­tä­vän ilo­tu­li­tuk­sen Disney-taikasinisellä yötai­vaalla. Se oli niin lii­kut­ta­van kau­nis näky että aloin itkeä. Vähän sen jäl­keen elo­kuva taisi päät­tyä, ja lop­pu­koh­taus­kin, tai se, että se oli minun osuu­teni loppu, oli sekin niin lii­kut­ta­vaa että taas itkin. #

Aurin­ko­myrs­kyn aiheut­ta­mien revon­tul­ten ohella tuo sai vai­kut­teita paris­ta­kin läh­teestä. #

Ensim­mäi­nen oli Neil DeGrasse Tyso­nin “The Most Astoun­ding Fact” -haas­tat­te­lu­pätkä, jota lin­ki­tet­tiin eilen ahke­rasti. Minä olin sii­hen hiu­kan pet­ty­nyt, sillä minulla on oma käsi­tyk­seni siitä mikä on kaik­kein ällis­tyt­tä­vintä, ja minkä rin­nalla mikä tahansa (muu) fysi­kaa­li­nen tosia­sia kuu­los­taa minusta mität­tö­män arki­päi­väi­seltä: se, että miksi yli­päänsä on mitään sen sijaan ettei olis­kaan mitään. Se on minulle sel­lai­nen kahva zeniin ettei parem­paa voi olla. #

Paras kek­si­mäni vas­taus on, että itse asiassa myös “ei mitään” on ikään kuin ole­massa (paitsi ettei ole, koska se on “ei mitään”). Eli myös se “ei mitään” sisäl­tyy sii­hen kaik­keen mitä on, ja se, että meistä vai­kut­taa, että on vain sitä mikä on, ja että sitä, mikä ei ole, ei ole, on vain har­haa, joka joh­tuu ei-olevan luon­teesta: sitä­hän ei mei­dän mie­les­tämme ole. Mutta siis tosia­siassa sekin on mukana koko­nais­ku­vassa. #

(Vai­kut­taako tämä psy­koot­ti­selta? Joko olen ker­to­nut siitä osas­tolle tul­leesta kai­mas­tani, joka myös on Kirk­ko­num­melta, mutta per­soo­nal­taan aika pit­kälti minun vas­ta­koh­tani? Sel­lai­nen­han on kuin suo­raan jos­tain psy­kiat­rian oppi­kir­jasta, tai tosi­ta­pah­tu­miin perus­tu­vasta Hollywood-nyyhkytarinasta.) #

Lisäksi uneen vai­kutti se, että kuun­te­lin eilen DJ Har­veyn Resi­dent Advi­sor -set­tiä, ja siinä soi suloi­sesti mur­jottu Tels­tar. Tuo kap­pale on jo läh­tö­koh­tai­sesti täynnä sitä laa­dul­lista omi­nai­suutta, jota minä tun­nun vais­ton­va­rai­sesti kai­kesta kult­tuu­rista hake­van, ja kap­pale oli pahoin­pi­delty juuri siten, että se vah­vis­taa sii­hen sisäl­ty­vän kau­neu­den mene­tyk­sen tuot­ta­maa hai­keutta. #

Se on jon­kin­laista lap­suu­den kor­rup­tiota, tai jotain saman­laista kuin minä itse olen, lapsi-aikuinen-hybridiä, aikui­sen kuo­ren sisällä yhä elä­vää ihmis­touk­kaa. The Bar­king Grizzle on ihan sitä samaa, Boards of Cana­dan mel­kein koko tuo­tanto tun­tuu ole­van sitä. (Jos tie­dät mistä puhun, ja tie­dät lisää esi­merk­kejä, kerro pliis jooko.) #

Sen lop­pu­mi­seen en ole kyllä val­mis. Siksi tuo uni ehkä ker­too enem­män­kin pelosta kuin jos­tain, mitä kohti täy­sin uskoi­sin ole­vani menossa. Tie­tysti sen uskot­te­le­mi­nen sisäi­selle lap­sel­leni, etten edel­leen­kään ole oikea aikui­nen, vaan kak­soi­sa­gentti, jonka teh­tä­vänä on suo­jella sisäistä lasta oikeilta aikui­silta aikuista esit­tä­mällä, käy entis­tä­kin vai­keam­maksi, jos alan käydä töissä. #

Näin unta, että näyt­te­lin Dis­ney-ani­maa­tiossa. Muut hah­mot siinä oli­vat enim­mäk­seen aiem­mista Disney-animaatioista kier­rä­tet­tyjä, mm. Lumi­kin seit­se­män kää­piötä oli­vat siitä ja joi­tain koi­ria, ehkä 101 dal­ma­tia­laista tai Kau­no­tar ja Kul­kuri. Yhdessä...