On jälleen aika yhden episodin sarjassamme murjotaan kauniita tieteellisiä teorioita palvelemaan omia, yksityisiä tarkoitusperiämme.



Henryssä meillä on näköjään oikein malliesimerkki ihmisestä, jollaisten vuoksi peliteoria1 soveltuu sosiaalisiin suhteisiin.

Unohda kaikki kusetusajattelut. Parisuhdemaailmassa on kahdenlaisia konsteja - niitä jotka toimivat ja niitä jotka eivät toimi. Jos lähdet tarkastelemaan melkein mitä tahansa pariutumiskäytöstä niin huomaat, että pohjimmiltaanhan se on eräänlaista kusetusta ja omien päämäärien ajamista.

Toisin sanoen on oikein toimia väärin, koska kaikki muutkin toimivat väärin, ja jos minäkin en silloin toimi väärin, minä jään vähemmälle kuin muut, jotka pelaavat epärehellisesti.

Kuten muutkin tieteelliset teoriat, peliteoria on siitä jännä, että se toimii riippumatta syistä, joiden takia se toimii. Vaikka teoria antaakin kenelle tahansa, joka haluaa kuvitella toimintansa olevan järkiperäistä, syyn toimia moraalittomasti, se toimisi ihan yhtä hyvin vaikka oman toiminnan järkeistäminen ei olisikaan joillekin ihmisille kyseisen toiminnan edellytyksenä.

Koska tykkään Henryn tavoin mustavalkoistaa asioita, minä puolestani väitän, että on kaksi tapaa suhtautua tämän ilmiön sosiaalisissa suhteissa aiheuttamaan moraaliseen ongelmaan.

Ensimmäinen on Henryn tapa, jossa se niellään sellaisenaan, ja pelataan peliä sen vaatimalla moraalittomalla säälimättömyydellä. Moraaliset ongelmat työnnetään syrjään tietoisuudesta, tai sitten pelaaja on yksinkertaisesti psykopaatti, joka ei tilanteen ongelmallisuudesta kärsi millään tavalla.

Toinen on oma tapani, joka on typeryksen tapa. Minä siis valitsen tietoisesti itselleni huonoimman vaihtoehdon, joka on vetäytyminen pelistä kokonaan. Näin juuri siksi, että kuvatunlaiseen tilanteeseen ei kerta kaikkiaan ole ratkaisua, jolla ei jollain tasolla päätyisi tuottamaan vahinkoa jollekulle, eikä minun käsityksessäni itsestäni ole sijaa tietoisesti valitulle moraalittomalle toiminnalle.

Tietoisesti valittu epämoraalisuuden tiedostamattomuus pelkästään omiin päämääriin pääsemiseksi on puolestaan halveksuttavin piirre, mikä ihmisessä voi olla. Samaan hengenvetoon on todettava, että minulla on hyvin vähän todisteita siitä, että kukaan muu kuin minä olisi valmis valitsemaan typeryksen tien ilman uskonnollisia tai pseudouskonnollisia perusteita. Toisin sanoen minun maailmani on tässä suhteessa kaunis ja puhdas, mutta samalla kivulloisen yksinäinen.