Se on varmaan se sama tyyppi joka täälläkin jättää kaiken lojumaan.

Tulipa sammakoista puheen ollen eilen mieleeni, että missäs pirussa nekin pirulaiset oikein talvehtivat. Katso ikkunastasi: voiko tämän näköisessä maassa muka oikeasti sammakko elää?

Tuli noista eri mittakaavan päämääristä mieleen, että se tosiaan vaihtelee varmaankin pitkälti hallinnan ulkopuolella olevien sisäisten tekijöiden ja ulkoisten paineiden vaikutuksesta, että kummat, pitkän vai lyhyen tähtäimen päämäärät ovat päällimmäisinä kullakin hetkellä. Eli vaikka se oman ihanneihmisen toteuttamiseen pyrkiminen on sekin kaiketi lähtöisin sisäisestä tarpeesta, se edellyttää myös riittävää vapautta noista sisäisistä ja ulkoisista paineista, eli mahdollisuutta tehdä valintoja. On mahdotonta jaksaa keskittyä pitkän tähtäimen tavoitteisiin, jos on vaikkapa liian nälissään, viluissaan ja väsynyt (näinkin tylsän yksinkertaisia esimerkkejä käyttääkseni).

Vastaavanlaisiksi sisäisten, omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olevien tekijöiden ja toisaalta ulkoisten paineiden aiheuttamaksi laskisin tuon pääsisinpä-tästä-alkuviikosta-ohi-vähiten-huonolla-mielellä: jos on esimerkiksi taipumusta ahdistua tietyissä arjen tilanteissa, eikä niitä arjen tilanteita voi paeta (vaikkapa sen takia, että ne kuuluvat työhön), on hankala pyrkiä elämään hyvää elämää. Kaikki keskittymisen voimavarathan kuluvat silloin välittömään selviytymiseeen. Se lienee yksi osa ainakin minun ongelmieni vyyhtiä.

Ehkä super-zen on mahdollista silloin, kun joko a) sisäiset kyvyt, lähinnä kyky selviytyä ympäristön asettamista haasteista stressaantumatta, ovat hyvät (mikä on tietysti synnynnäistä onnenkauppaa) tai sitten b) pystyy sijoittamaan ulkoisen elämänsä kokonaan sisäisten kykyjensä rajoitteiden asettamiin puitteisiin, jolloin niiden kykyjen rajat ylittäviin haasteisiin ei juurikaan törmää. Jälkimmäinen saattaa sitten tietysti saada sellaiset mitat, että sen pitemmän tähtäimen ideaaliminän tavoittelusta tulee vuorostaan hankalaa, jollei mahdotonta.

Minä en tajua ihmisiä jotka haluaisivat aina nukkua. Jopa sellaisina aamuina, joina herään yöunesta virkistyneenä, on parhautta nimenomaan päästä käyttämään sitä potentiaalia. Nukkumaanmenosta on sentään tullut siedettävää, kun lääkkeet tekevät niin raukeaksi ettei pysty tekemään mitään, mutta ei kai kukaan voi jatkuvasti olla raukea?

Hmm, ehkä sittenkin voin käsittää sitä nukkumishalua kuvittelemalla, että enin osa unista olisi niitä virkistäviä, ja ettei tarvitsisi koskaan siirtyä näiden tilojen (uni ja valvominen) välillä. Olla siis pysyvästi elähdyttävien unien maailmassa. Minun unenlaadullani jatkuva nukkuminen olisi kammottavaa. Tämä valve-elämä ei olisi mitään siihen verrattuna.

Minulla on prikulleen samanlainen suhde julkkiksiin. En siis ole yhtään kiinnostunut heidän elämistään, enkä seuraa julkkisuutisia lainkaan, ja ehkä osin juuri siksikin he vaikuttavat satuolennoilta, joihin törmääminen käytännön todellisuudessa tuntuu yhtä hassulta kuin satuolentoihin törmääminen tuntuisi.

Olisi mielenkiintoista tietää onko niillä, joita julkkisuutiset kiinnostavat, samanlainen tunne silloinkin, kun näiden ventovieraiden elämistä lukee vaikka lehdestä, vai onko siinä takana joku ihan eri tunne. Yleensä kyllä oletan että se sellainen kiinnostus johtuu lähinnä jostain uteliaisuudentapaisesta.