Oho, noinko päin se Turrican menikin? Ihan olin jo unohtanut. Muistivirheeni varmaankin heijasteli tuota eri versioiden kokemusjärjestystäni. No, loistopelihän se kasibittiseksi oli joka tapauksessa. Sen muistin sentään, että Trenz väänsi ensimmäisen pelin käytännössä yksin alusta loppuun. Käsittämätön mies.

Ah, Piltin käytännön pilat. F.U.C.K.:ta en muista (jos olenkin siitä lukenut, luultavasti en olisi vitsiä siinäkään huomannut), mutta Illuminatusta sen sijaan odottelin itse pitkäänkin.

Luin Mikrobitistä ja sen Pelit-vuosijulkaisuista SEUCKista ja Ultimasta ja haaveilin niistä, mutta koskaan en päässyt kokemaan. Turricanin sentään sain lopulta Nepalle, ja tolkuttoman hyvä porttaus se olikin, kun upposi ihan täysillä vaikka olin kavereiden Amigoilla siihen jo 16-bittisenä tutustunut. Rick Dangerous oli ensimmäisiä Amigalla koskaan näkemiäni pelejä, enkä luultavasti koskaan nähnyt sitä Nepalle myytävänä missään, koska varmaankin olisin myös sen pyrkinyt omalleni hankkimaan.

Demoja ja mageja Nepalle sen sijaan ei Pelkosenniemi-scenessä tunnettu lainkaan. Ne ilmestyivät tietääkseni kuvioihin vasta Amigan myötä, ja sittenkin vain murto-osa (lisäkseni ehkä yksi-kaksi tyyppiä) sikäläisistä harrastajista oli niistä ylipäänsä lainkaan kiinnostunut. Muutenkin tyyppejä siellä kiinnostivat enimmäkseen muut kuin tietokoneharrasteet. Kaikenlaiset minusta raastavan tylsät ulkona harjoitettavat aktiviteetit.

Juurikin tuosta kokoelmasta ne olivat peräisin. Sen kohdalla muuten mongersin itse nimen väärin kun sitä hankittiin, mutta minä sentään älysin hävetä osaamattomuuttani jo silloin niin, että muistan sen tilanteen vielä tänä päivänäkin! ”Magnicamp” Seven… tou!

Hyper Sports jäi minulla useimmiten siihen uintiin, ammuntaan pääsy oli kova saavutus ja sitäkin palkitsevampi, että se tosiaan oli ihan huippuhauska, kun siinä oli niin yksinkertainen ohjaus ja loistava tuntuma. Guuglasin vähän kuvia, ja luulen, että kolmiloikka oli pisin minne parhaimmillani pääsin; painonnosto ja seiväshyppy näyttivät vieraalta, mutta onneksi seivästa sai sitten kyllä taas Daley Thompsonina hypätä.

Olen aikonut Frankien läpipeluun katsella Juupparista muistaessani, nytpä muistankin.

Aargh, ”CommoNdore”! Tai parhaimmillaan ”CommANdore”! Kuinka jotkut voivatkin olla jonkin niinkin ubiikin asian nimityksen korrektiudesta niin piittaamattomia! Ja niin monet vielä! Ja niin monet vieläkin!

Voi muuten olla, että myös ensimmäinen minun koskaan pelaamani C64-peli oli Daley Thompson’s Decathlon. Joko se tai sitten Hyper Sports. Muista mainitsemistasi Head Over Heels ja Wizball olivat nekin mukana ensimmäisissä kokoelmissa, jotka joko tulivat koneen mukana tai hankittiin pian sen jälkeen. Krakoutia pääsin pelaamaan vasta siinä vaiheessa, kun jo kuolasin Amigan perään.

Hieno on kyllä. Satutko tietämään tieteellistä nimeä? Sitä googlailemalla saisin käsityksen minkä näköisestä öttiäisestä on kyse. Että onko nimensä veroinen.

Kumpikaan kahdesta käsilläni olleesta hyönteiskirjasta ei tuntenut tuota lajia. Että se kirjojen hyödyllisyydestä! Ettei vain lajin suomenkielistä nimeä olisi muutettu ennen Internetiä?

Jostain syystä tekee mieli nostaa tässä esiin Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajana. Sarja tajuttoman eeppisiä tapahtumia, joita kukaan ei ole katselemassa. Jostain syystä sellainen on minusta hienoa. Vaikka siis asioiden kosminen järjestys tuntuu minusta lohduttomalta nyt, kun ihminen on kuvassa mukana, ajatus saman suuruusluokan asioista tapahtumassa ihan omia aikojaan, vailla todistajia, tuntuu miellyttävältä, suorastaan lohdulliselta.

Jaan katsantokantasi, mutta hassua kyllä, minulla se ei juurikaan (ainakaan tiedostaen) liity kuolemaan. En ole oikeastaan juuri edes ajatellut kuoleman tyhjäksitekevyyttä ennen ihan nyt viime aikoina, enkä vieläkään omalla kohdallani, vaan lähinnä se surettaa muiden takia, jotka sentään kokevat elämän elämisen arvoiseksi, ja joutuvat silti luopumaan siitä ja kaikesta.

Omasta puolestani ajattelen, että vaikka tietäisin eläväni ikuisesti, minulla ei olisi siltikään mitään syytä yrittää mitään, koska mihinkään (olennaiseen) ei voi vaikuttaa (sattumanvaraisuus, johon viittasit), eikä millään ole mitään merkitystä piste. Edes kuolemaa ei siis siihen merkityksettömyyteen tarvita; kaikki, mitä tiedän, on tyhjänpäiväistä, vaikka se kestäisi vuosimiljooniakin. Itse asiassa pysyvyys voi olla yhtä tyhjänpäiväiseksi tekevää kuin väliaikaisuus, tämänhän totesi jo Saarnaaja. Kaikki on katoavaista, ja samaan aikaan kuitenkin kaikki on ikuista (ei mitään uutta auringon alla). Kumpikin aiheuttaa lohduttomuutta.

Siinäpä se, en tiedä. Eiväthän ne tietysti silloin nuorena kuivalta tuntuneet, kun kosmisen mittakaavan eeppisyys vei kehittyvää aivoa kuin pässiä narussa, mutta miten lienee nyt, kun siitäkin on Internetin ansiosta visuaalisia kokemuksia.

En kyllä minäkään. Tosin olisi hyvinkin mahdollista että yrittäisin, jotta voisin sitten lytätessäni sen sanoa yrittäneeni. Olisi myös mahtavaa löytää joku tuollainen järkälemäinen teossarja, josta olisin oikeasti fanin lailla innoissani, sillä tarvitsen tietysti alati viihdykettä päivieni täytteeksi. Olen, pakko myöntää, tästä syystä joskus harkinnut jopa Harry Pottereita. Fantasiateoksia vain harmi kyllä useimmiten paisutellaan tyhjänpäiväisellä hötöllä (tunnelmanluontia se kai on olevinaan), jota en jaksa lukea.

Asimovin Säätiö taisi olla edellinen kokonainen suursarja, jonka luin halukkaasti loppuun saakka. Sekin oli teini-ikäisenä, joten voi olla, että nyt enää ei menisi. Voisi kyllä jossain vaiheessa kokeilla.