Minä olin lapsena keskittymiskyvyssäni melkeinpä autistinen. Nykyisin taas tarvitsen monikanavaisia signaaleja hajottamaan keskittymistäni mahdollisimman pieniksi murusiksi tunteakseni rauhan. Kyky sinänsä tuskin on mihinkään kadonnut, mutta sen käytön tiellä on jokin kammottava, tunne jonka se käyttö aiheuttaa.

Aiemmin ajattelin, että nykyisen itseni kaltaiset ihmiset ovat tehneet jossain kohtaa väärän strategisen valinnan, kun antavat keskittymisensä hajota joka paikkaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, kuinka hyvin sellainenkin valinta voi olla perusteltu. Ulkoisten asioiden tavoittelussa se on haitaksi, mutta sisäisen epätasapainon torjumiseksi voi olla välttämätöntä.

Pidän siis kuitenkin edelleen yhteen asiaan keskittymiskykyä hyvänä ominaisuutena, ja haluaisin olla sellainen. (Tämä menee taas itselleni kirjoitteluksi, joten lopetan.)