Ka, oletkin jatkanut pelaajana huomattavasti pidempään kuin mitä minä tein, olisit vaikka tämä olisi jo tähän päättynytkin. Minä pyrin kehittelemään muita tietokoneharrasteita, koska pelien pelaamista varjosti jatkuva syyllistäminen vanhempien taholta (”leikkisit ulkona muiden kanssa”). Tulinpa sitten vielä jossain vaiheessa (joskus ’95-’97 välillä) tietokonelehtien saarnauksen myötä hetkeksi ”piratismi tuhoaa peliteollisuuden” -uskoonkin ja formatoin kaikki pelidisketit. Oikeasti niiden keräily olikin kyllä ollut minulle jo pitkään vähintään yhtä hauskaa kuin varsinainen pelaaminen; oli huippua yrittää pitää kokoelma mahdollisimman hyvässä järjestyksessä ja piirrellä 3M:n lappuihin nimekkeet mahdollisimman kuvaavilla kirjasimilla ja koristekuvilla. Enkä koskaan sen jälkeen ostanut ainuttakaan peliä, että se niistä peliteollisuuden kuvitteellisista tappioistakin.

Tässä mainitsemistasi nimekkeistä useimmat ovat minulle enää lähinnä nimiltään tuttuja; Wolfensteinia ja Alonea näin muiden pelaavan koulun ATK-luokassa, ja Wolfensteinia itse kokeilin sen verran, että totesin sen ihan hauskaksi, mutten niin -, että olisin sitä erityisemmin himoinnut itselleni. Doomia kokeilin joskus hyvin myöhään Amigallani, silloinkin lähinnä vain siitä huvista, että näkisin sen toimivan, ja kun olin nähnyt, en enää koskenut.

Civilizationin ja Mystin maineet ovat legendaariset, kumpaakaan en ole koskaan nähnyt. Ne silti käsittääkseni voisivat olla sellaisia, joista olisin aikoinani pitänyt. Alkuperäistä SimCityä tuli kyllä Amigalla pelattua paljon, tällaiset ei-toiminnalliset pelit vetosivat minuun yleisesti toimintapelejä enemmän. Indiana Jones -pelit tietty tästä hyvä esimerkki: toiminta-Indyt eivät napanneet yhtään, Lucasgamesin seikkailu-Indyt taas olivat unelmien täyttymys.

Myöskään yhtään aitoa Boulder Dashia en ole pelannut, vain erilaisia klooneja.