Tytärelle näin tuoreeltaan (”Miks se oli niin huono kauppa iskä?”; en malttanut lukea loppuun ennen tämän kommentin jättämistä) kiitokset päivän nauruista. Lapsen suusta kuulet totuuden! In niña veritas!
Onko se Moccamaster? Minusta sinunlaisellasi paatuneella kahvinistilla pitäisi olla Moccamaster.
7. Mysteeri. Se siis todella on jokin sirukortti eikä SIM-kortti aihioineen? Mitä minä höpisen, kyllähän sinä olisit sellaisen huomannut. Ei magneettijuovaa?
Aargh, tietokoneen osatkin vielä! Kykenisinköhän kuitenkin niputtamaan kotelon sisällä olevat ja siis aktiivikäytössä olevat komponentit yhteen (”keskusyksikkö” tms.)? Äärimmäisiä tahdonvoimanponnistuksia se kyllä vaatii.
(Tällä suunnittelutahdilla pääsen varsinaiseen luettelointiin ehkä jo ensi vuosikymmenen puolella.)
Minä olin lapsena keskittymiskyvyssäni melkeinpä autistinen. Nykyisin taas tarvitsen monikanavaisia signaaleja hajottamaan keskittymistäni mahdollisimman pieniksi murusiksi tunteakseni rauhan. Kyky sinänsä tuskin on mihinkään kadonnut, mutta sen käytön tiellä on jokin kammottava, tunne jonka se käyttö aiheuttaa.
Aiemmin ajattelin, että nykyisen itseni kaltaiset ihmiset ovat tehneet jossain kohtaa väärän strategisen valinnan, kun antavat keskittymisensä hajota joka paikkaan. Nyt kuitenkin ymmärrän, kuinka hyvin sellainenkin valinta voi olla perusteltu. Ulkoisten asioiden tavoittelussa se on haitaksi, mutta sisäisen epätasapainon torjumiseksi voi olla välttämätöntä.
Pidän siis kuitenkin edelleen yhteen asiaan keskittymiskykyä hyvänä ominaisuutena, ja haluaisin olla sellainen. (Tämä menee taas itselleni kirjoitteluksi, joten lopetan.)
”toisaalta, koska katson leffat tietokoneeltani, yleensä surffailen netissä samanaikaisesti muutenkin”
Mitä, voiko tämä olla sama Ugus kuin se, joka kieltäytyy kuuntelemasta musiikkia muutoin kuin cd-soittimella cd-levyiltä? Ja on saarnannut keskittymisen useaan asiaan yhtä aikaa hajauttamisen paheellisuudesta? Onko hänkin Helsinkiin muutettuaan urbanisoitunut kulttuurinkulutuksessaan skitsofreeniseksi?
(Piti kommentoimani tästä jo heti tuoreeltaan, mutta näköjään olin unohtanut.)
Kommenttini venähti pitkäksi, joten blogasin sen.
Voisin lisätä siihen vielä, että joukkueen esiintyminen rapahumalassa voitonjuhlissaan sietäisi minusta aiheuttaa yhtä vahvan kansallisen häpeäntunteen kuin voitto ilon-.
Minä luin aina pienenä mummilassa Alibia. Siitä ei jäänyt mitään traumoja, mutta sen sijaan pelkäsin muistaakseni siihen aikaan jonkun Hannu Karpon ohjelman osiona ollutta liikenneturvallisuusvalistusta, jossa näytettiin kuvia kuolonkolariautoista ja soitettiin pelkistä pianon alakoskettimien nuoteista koostuvaa tunnelmamusiikkia. Käsittääkseni kuvissa ei edes näytetty mitään ruumiinosia, vaan vain rusentuneita autoja.
Kauhuelokuvat olen Ringin jälkeen kiertänyt kaukaa. Tai no, Blair Witch Projectin kyllä taisin katsoa joskus sen jälkeen. Minulla on sama ongelma, ei siitä niiden herättämästä kauhusta meinaa päästä eroon, ja se on aivan liian helppoa manata esiin yksin yön pimeydessä. Ja haluaisin olla sellainen ihminen, joka pitää kauhuelokuvista, kun sellaiselle ne voivat käsittääkseni tuottaa mielihyvää.
Mutta miten voi olla, käsittääkseni kuitenkin luet kauhukirjallisuutta, Kingiä ainakin? Eikö niiden kauhu jää vaivaamaan? Minä totesin jotain Kingin kirjaa lukiessani, että minulla jää ihan yhtä lailla kuin elokuvien.
Emännälle: Kiitoksia Red Ridingin olemassaolosta muistuttamisesta. Sen olen aikonut katsoa, mutta unohtanut.
Tuotapa en olekaan koskaan aiemmin nähnyt.