Jos koskaan saan itseni kiinni kaukomatkailuhaaveista, luen tämän uudestaan niin tulen taas järkiini
Jos koskaan saan itseni kiinni kaukomatkailuhaaveista, luen tämän uudestaan niin tulen taas järkiini.
Jos koskaan saan itseni kiinni kaukomatkailuhaaveista, luen tämän uudestaan niin tulen taas järkiini.
Jaaha, yksi sangen tärkeä kuin-sana putosi näköjään tuosta pois: suhtautuminen muihin kuin ihmiseläimiin.
Sitä on aika vaikea tällaisesta, jolle empatia tuntuu niin vaistonvaraiselta — välillä suorastaan ärsyttävän refleksinomaiselta reaktiolta, sisäistää, miten pitkälti se tosiasiassa on opittava kyky. Ehkä samasta syystä minun on vaikea hahmottaa sitä, kuinka vain pari-kolme sukupolvea taaksepäin tuollainen säälimätön suhtautuminen muihin ihmiseläimiin oli myös täällä Suomessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Se on minusta ihan samalla tavalla kummallista kuin jos vielä vain pari-kolme sukupolvea sitten olisimme olleet biologisesti kokonaan eri lajia.
Oletan reaktiostasi, ettei kummitäti kuitenkaan ole niitä (meitä), joille pulskuus on estetiikka-akselilla nollan toisella puolella kuin mitä yleisesti nykyisin? Tosin eihän sellainen varmaankaan reaktioon mitenkään vaikuttaisi, mutta sinut tuntien epäilen, ettet jättäisi tätä aspektia kirjoittamatta näin jälkikäteen, jos uskoisit sen olevan siellä.
Jos minulta kysyttäisiin, vaikkakin absurdia se olisi, niin kierukka ennemmin kuin sukulaisten kohtaaminen, koska tahansa.
”Ymmärsinkö nyt oikein, että koetat ilmaista, että sinulle sen sulkeistaminen tuntuu hyvin vaikealta ja edellyttää ponnistelua?”
Juuri sitä tarkoitin. Lähinnä se sujuu minulta fiktion parissa, ja silloinkin edellytän tarinankertojalta aika paljon vastaantulemista tai viihdyttävyyttä. Jälkimmäisen takia pidän esimerkiksi Disneyn Liisa Ihmemaassa -piirretystä, eli fantastisuus ei sinänsä tuota minulle ongelmia. Kyse on ehkä siitä, että tarvitsen jonkin yleisesti hyväksytyn syyn epäuskoisuuteni sulkeistamiselle. Ilman sellaista tunnen olevani… lapsellinen? Hullu? Jotain sellaista, jos suljen korvani epäuskoltani. (Tai no, oikein tosi huonon fiktion parissa tunnen sitä batemanmaista nimetöntä kammoa tyhjänpäiväisyydestä.)
Tunnistan silti tuonkin tunteen, että idea täyttää maailman ja vie mukanaan. Paljon on vain vettä Kemijoessa virrannut sen jälkeen, kun sellaista on viimeksi kunnolla tapahtunut. Se kielinee sittemmin rapistuneesta turvallisuudentunteestani. Ajatusteni tavallisilta urilta noille hulluille teille poikkeaminen kun aiheuttaa pelkoa ja edellyttää siksi vankkaa itseluottamusta.
Ihan näin epäluovana henkilönä ja melkolailla lonkalta sanoisin, että tuo psykoosivertaus osuu tavallaan asian ytimeen: inspiraatiossa on ainakin minulle usein kyse takertumisesta ajatukseen, joka poikkeaa tavanomaisesta ajattelustani, ja josta kiinni pitäminen on vaikeaa, koska se edellyttää dissonanssia. Analyyttiseen tilaan vaihtaminen nakertaisi dissonanssin ja siis inspiraationi perustan pois ja on siksi vältettävää, mikäli haluan pitää uudesta ajatuksestani kiinni.
Nyt herää tietysti halu perustella tällä sitä, että luovuus ja hulluus kulkevat käsi kädessä.
Rekkitangon haju taitaa olla ainakin minulla niitä, joita ei saa päähänsä muistelemalla, vaan vasta sitten, kun sen taas saa nenäänsä. Hajumuisti on kyllä jännä.