No niin, oli pakko kaivaa tuo tunnari Youtubesta soimaan. En olisi osannut hyräillä sitä, mutta sen tunnelman muistin ihan selvästi (ja oikein).

DTD tuli muistaakseni bundlena koneen kanssa ja oli siten ensimmäisiä pelejä joita omalla nepalla tuli pelattua. Ihan ensimmäinen taisi olla (myös bundletettu) Match Point, pelkästään sillä ansiolla että se suostui kasetilta latautumaan (tuon linkkaamani grafiikat näyttävät kyllä jotenkin paremmilta kuin muistikuvieni tennispelissä, joten en ole nimestä ihan varma).

Sitä en kyllä muista olinko ennen oman saamista jo nepalla jossain muualla pelaillut. Todennäköisesti kyllä.

Eivät urheilupelit minullekaan niitä suosikkeja yleensä olleet, mutta aina niiden hakkaaminen sentään oikean urheilun voitti.

Hyvä hyvä!

Onko hausta rajattu pois ohjelmat, joiden Areena-aika on päättynyt? Esim. eilen etsin tätä: https://areena.yle.fi/1-3541912#, mutta Areenan haku ei sitä (vielä tätä kirjoittaessanikaan) löydä: https://haku.yle.fi/?q=eloa-festivaali&category=Areena

No nyt, nyt on kyllä! Ai että.

Minä haikailen Perryä, mutta aika kuvaavaa on että olisin väittänyt sitä päärynänmakuiseksi, kun se näköjään olikin todellisuudessa sitruunanmakuinen. Tuskin siis maistuisikaan nyt niin hyvältä kuin nostalgiahermo yrittää minulle uskotella. (Muistan kyllä päärynänmakuisiakin merkkejä, joku Mikki Hiiri -sellainen ainakin oli.)

I think your CMS has eaten up all the XML tags above, only the settings’ values and comments are visible.

Minun käsitykseni on, että genre-elokuvat ovat semmoisia, jotka tehdään tietoisesti ja häpeilemättä ko. genren perinteiden puitteissa, ja nimitystä vain käytetään erityisesti kauhun kohdalla siksi, että tämä on varsinkin siellä puolella viime vuodet ollut muotia. Genre-elokuvissa ei siis pyritä mihinkään taiteellisesti kunnianhimoiseen määrittelyjen pakenemiseen, vaan päin vastoin pysytellään turvallisesti genren (esim. juuri sen kauhun) perinteisissä raameissa, tai ainakin näitä perinteisiä elementtejä korostetaan häpeilemättä.

Draama ja komediakin siis voisivat ihan hyvin olla genre-elokuvia, jos niiden luojat valitsisivat samanlaisen taiteellisen strategian, ja markkinoisivat tuotoksiaan nimenomaan tämä kärki edellä. Se ei vain taida olla muotia (eikä tarpeen) noissa genreissä, mutta löysin pikaisesti ainakin yhden artikkelin, joka listaa kauhun ja trillerin rinnalla actionin, science-fictionin, Aasian-elokuvat, fantasian, kulttielokuvat, ”weirdon”, grindhousen, parapsykologiaelokuvat ja animaation.

Huomattavan monet noista ovat sellaisia, että niihin luettujen teosten taiteellista arvoa on ainakin joskus aiemmin jossain määrin väheksytty, ja genre-sanan käytössä niiden yhteydessä on siis ehkä kyse yrityksestä vähentää noihin luokitteluihin liittyvää stigmaa viestimällä teeskentelemättömyydestä. ”Tämä elokuva on [esim.] kauhua, emmekä häpeä sitä.”

Itse sotaa koskevista uutisista mulla ei ole paljon muistikuvia, mutta Radovan Karadžićin huikean pöyheästä tukasta jäi kyllä vissiin ikuisesti säilyvä mielikuva.

Se nepapeli oli niitä AVGN-henkisiä ”niin paska, mutta silti/siksi pakko yrittää päästä siinä eteenpäin” -pelejä. Ei siinä muistaakseni koskaan päästy toista kenttää pidemmälle.

Mulla oli samoihin aikoihin ovessa Cobra. En ole ihan varma olenko nähnyt sen joskus tämän vuosituhannen puolella, mutta jos olenkin niin siinä vaiheessa sitä julistetta (ja sitä huonetta) ei ollut ollut enää vuosikausiin.