Ehkä pitkän juonikaaren kässärissä on jo tuota jaksoa lopputekstitettäessä ollut kohtauksia, joissa tuo leimallinen tapa on esiintynyt.

Tyypin naama ja elkeet on kyllä tosiaan roolille passeleita.

Eikö Well Manicured Man ole se joka usein viilailee kynsiään siellä pukumieshuoneessa istuskellessaan? Näin minä aina oletin, en koskaan tullut sitä tarkistaneeksi.

Loistavaa, paljon kiitoksia! Veikkaan että minun kannattaa aloittaa scifistä, sillä on yleensä ainakin lähtökohtaisesti paras vetovoima. Enkäpä muuten siltikään muista vuosikausiin scifiä lukeneeni jostain syystä. Tuo Kulttuuri kuulostaa hyvältä, muistuttaa perusidealtaan jossain määrin Asimovin Säätiö-sarjaa, josta aikoinaan pidin kovasti (nimenomaan sen perusidean, tulevaisuuden yhteiskunnan kuvauksen takia).

Ja sitten jos se scifi ei nappaakaan, voin kokeilla eiscifiä. Ja sittenkin, jos nappaakin.

Muistankin nyt tuon Banks-postauksesi. Muistelen myös jo silloin miettineeni tätä neuvoa kysyväni, mutta jostain syystä se jäi näköjään tekemättä.

Ai niin Lynchpä tietenki! Joo, kyllä minäkin näin ollen voin sanoa yleisesti tykkääväni siitä kun se tehdään oikein, ei vain siinä paha-ei-saa-palkkaansa -erityistapauksessa. Lynchin elokuvia tosin en enimmäkseen ole jaksanut katsella loppuun saakka, mutta sekään ei johdu tuosta piirteestä, vaan enemmänkin niiden vaativuudesta (niihin pitäisi aktiivisesti uppoutua, ja kykyni mihinkään aktiiviseen on ylipäänsä heikko).

Iain Banksista olenkin muuten aikonut tiedustella sinulta neuvoa: mistä kannattaisi aloittaa? (Näpytän tässä samalla myös tuon Fowlesin lukulistalleni.)

Jos kehtaat niin mainitsepa hyvinä pitämiäsi esimerkkejä juonen avoimeksi jättämisestä. Minäkin inhoan tuommoisia savusillipurkkeja, joissa niitä juonenpätkiä ripotellaan holtittomasti ja jätetään sitten loppuunsaattamatta Ensin meinasin sanoa, että itsekin pidän oikealla tavalla avoimeksi jätetystä juonesta, mutta sitten rupesin miettimään, että pidänkö oikeasti, vai ajattelinko sittenkin vain yhtä spesifistä juonenlajia: sitä, jossa paha ei saakaan lopussa palkkansa (kuten No Country For Old Men).

Ihmettelinkin että oliko se mennyt sinulta muka ohi. Joo, ei minullakaan tuon syvällisempää selitystä sen poiminnalle ole, mutta onhan se hieno otsikko. Toisaalta huomaan itsekin monesti vaihtavani kieltä postauksia otsikoidessani, ja se on vähän sellainen ”siitä missä aita on matalin” -kikka. Jos kirjoittaa vaikka saatananpalvojista, niin ”Saatananpalvojat” tuntuu (toisinaan) ylitsepääsemättömän banaalilta otsikolta. Mutta jos kyse on vaikkapa ruotsalaisista saatananpalvojista, niin saatananpalvojat-sanan kääntäminen otsikossa ruotsiksi antaa sille heti ylimääräisen ulottuvuuden kuin ilmaiseksi.

”Dein ist die Hand die verletzt”, eivätkös ne opet siellä jotain manatessaan noin sanoneet? Siitä se otsikko oli repäisty.

Minulle Sanderson on varmaan ikuisesti Blade Runnerin J. F. Sebastian.

Millenniumin mainitseminen puolestaan herättää minussa aina muistikuvan omenahillotäytteisistä tortuista. Olin muistaakseni joskus keväällä 1999 armeijasta viikonloppulomilla, kun söin pellillisen niitä torttuja samalla kun katselin Millenniumia, jonka juonesta olin ihan pihalla kun olin niin harvoin sitä katsellut. En tiedä miksi juuri sen kerran tortut (ja samalla assosiaatio Millenniumiin) jäivät niin mieleen, ei semmoinen torttusyöminkisessio elämässäni mitenkään epätavallinen ole. Ehkä olin sillä viikolla armeijassa nälkiintynyt.

Ai että, joo, tämä jakso oli kyllä klassikko. Yhtään en osaisi sanoa että miksi oli niin mieleenpainuva, mutta siksikin hyvä kun teet tätä analysointia meidän molempien puolesta!

Olipa ihan näköisesi juttu! Varasin heti teoksesi kirjastosta, näkyi muutama kappale Helmetistä jo löytyvän (varattuja kaikki).

Ydin-Helsinki ei tosiaan (ehkä Baanan pätkää lukuunottamatta) houkuttele pyöräilyyn, mutta koillisessa, Vanhankaupunginlahden ja Viikin seudulla tykkäsin pyöräillä.