”Istahdin kävelykadun penkille, silmäilin vaivihkaa, oliko kukaan kiinnittänyt huomiota ähräämiseeni. Ei. Tässä iässä on se hyvä puoli, että on näkymätön.”
Tai sitten olivat niin kuin minä, joka ajattelen, että avun tarjoamista tärkeämpää on antaa avuntarvitsijan pitää kiinni näkymättömyydentunteestaan, koska niin itse pulassa ollessani haluaisin, vaikka ongelma olisi miten ylitsepääsemätön yksin ratkaista. Eli klassinen suomalainen ”oho, liukastuin ja pää halkesi, mutta onneksi sentään kukaan ei huomannut”.
Toivottavasti pääset käymään Prahassa, jollei nyt niin ainakin joskus. Se on maaginen paikka! (En tiedä oliko juuri se nyt kohteena, mutta joka tapauksessa.)
”Kuvittelin hetken ihan oikeasti, että osaan asioita ja että minua voitaisiin pitää jos ei ehkä viehättävänä, niin jotenkin edes kiinnostavana jollain oudolla tavalla. Ehken enää usko sellaista mahdolliseksikaan.”
Vertaan omaan tilanteeseeni nyt viimeisimmän eron jäljiltä: usko asioiden osaamiseeni kärsi samalla lailla kolauksen, viehättävyyteeni en kai koskaan ole tosissani uskonut, sen sijaan oudolla tavalla kiinnostavuuteeni uskon edelleen (ja vahva painotus oudolla-sanalle), mutta enää en usko että se riittäisi kellekään, tai jos riittäisi, sen toisen pitäisi olla (”mulle kelpaisi lähes kuka tahansa” -merkityksessä) liian epätoivoinen, jotta suhde voisi olla terveellä pohjalla.
FWIW, siteeraamani katkelmasi oli minusta sikäli hassu, että ainakin minä liittäisin sinuun kyllä hyvin vahvasti nuo kaikki kolme listaamaasi attribuuttia.
Kivun maku = veren maku? Minulla se liittyi ainakin nuorempana päähän osuneisiin tälleihin. Tartuin tähän, koska sattumalta olen viime aikoina saanut siitä kummallisia takaumia, kuvittelen eri tilanteissa kolhivani pääni (ajavani pyörällä vahingossa ylikulkusillan palkkiin tms.) ja pystyn melkein tavoittamaan sen makumuiston (on kauan siitä kun viimeksi olen lyönyt pääni tarpeeksi lujaa johonkin). Mutta en muista tunteneeni sitä muualla kehossa sattuneiden kipujen yhteydessä (ja esim. varpaani olen potkinut kipeäksi monesti ihan lähiaikoinakin).
”Voin silti kirjoittaa tietokoneen muistilehtiöön ja laittaa sen myöhemmin nettiin. Kumma kyllä se tuntuu jotenkin erilaiselta.”
Olen huomannut saman. Ilman välittömän julkaisun mahdollisuutta kompastun jostain syystä paljon helpommin tekstin kanssa omaan näppäryyteeni, huomaan liikaa epäjohdonmukaisuuksia ja niitä korjatessani silvon tyypillisesti tuotokseni lopulta sellaiseksi, etten enää saakaan siitä ehjää. Useimmiten, kun olen ollut kirjoitusvimman vallassa ilman nettiä, ja sitten myöhemmin alan siirtää tekstiä blogiin, se vaikuttaa vähintäänkin vieraalta ja pahimmillaan aivan kuin huoneenlämmössä pilaantuneelta. Pitäisi vissiin säilyttää jääkaapissa…
Eeppistä unikuvastoa! Varsinkin tuo loppu.
”Ajattelevatko (epäilevätkö heikkoina hetkinään) miehet saavansa työpaikan seksuaalisen vetovoimansa avulla?”
Ainakin he kädellisinä todennäköisesti kuvittelevat saavansa seksuaalista vetovoimaa työpaikan, tarkemmin sanoen hierarkiassa kuin hierarkiassa kohoamisen (jota nykyisin haetaan varmaankin pääasiassa työpaikoilta) avulla.
Minullahan ei ole työpaikoista juurikaan kokemusta, enkä kai muutenkaan ole kovin tyypillinen sukupuoleni edustaja mitä hierarkioihin tulee, mutta ainakin minä attribuoin kaikki toisiin ihmisiin liittyvät saavutukset (kuten vaikka työpaikan saamisen) nimenomaan saajan puoleensavetävyydelle. Taituruus sun muut oikeasti (esim.) työn kannalta merkittävät asiat jäävät siinä kevyesti toiseksi.
Eikä se ole minusta edes sukupuolittunutta, kaikki päätäntävaltaiset vain haluavat ympärilleen tyyppejä joista saavat tyydytystä, joka on aina pohjimmiltaan seksuaalista. (Sen tyydytyksen hankkimisen käytännön muotohan voi sitten olla vaikka mitä, olennaista on että sitä saadaan nimenomaan suhteessa tähän tyyppiin eikä niinkään siihen toiseen, jota ei valita.)
Sellaista en olisi tullut ajatelleeksikaan, mutta näköjään niitä on!
Onko pyörässä autoventtiilit? Niihin on ihan turha pumpulla ilmaa nylkyttää, käy huoltoaseman laitteella täyttämässä. Arvatenkin semmoisella ne pyörähuoltamossakin kumet täyttävät.
No mutta, otetaan nyt kokeeksi vaikka puhe sielusta ja sieluttomuudesta.
Juuri eilen pisti silmääni kaapissa seisovan maustepussin kyljestä: mausteet ovat ruoan sielu. Se tuntui ihan oudolta markkinointitekstiltä tuon uskonnollisviritteisesti latautuneen käsitteen takia. Entä onko ihmisen sielu siis siinä tapauksessa hänen mausteensa?