Ugus: Siitä olen ihan samaa mieltä, että sen pitäisi olla opt-in eikä opt-out, ja olin tätä ennen siinä luulossa, että niin se onkin. Omasta Readerin käyttöönotostani on sen verran kauan, etten voi kaivaa muististanikaan että miten se sillon oli.
Hei!
Yritin löytää europarltv:n rss-syötteiden joukosta sellaista, jonka tilaamalla saisin tuoreimmat videot vodcastina. Seuraan muita Euroopan Unionin tarjoamia webvideoita Mirolla, mutten löytänyt tämän sivuston syötteiden joukosta sellaista, jossa videot olisivat ladattavina liitteinä. Tarjoaako europarltv tällaista syötettä?
Tätä lomaketta täyttäessäni törmäsin toiseen, hiukan pienempään pulmaan: lomakkeen alussa kehotetaan katsomaan, löytyisikö vastaus ongelmaani ”Usein esitetyistä kysymyksistä” (FAQ), mutta tuo FAQ-linkki ei johda mihinkään — sen kohdeosoite on siis tyhjä.
Vahvistan sen, ettei Uguksella ole seurattavaa jakoa.
Minä seuraisin ihan mitä tahansa te kokisitte esiinnostamisen arvoiseksi. Olinkin innoissani kun huomasin, että sinua voi Readerissa seurata, ja pettynyt kun luin tämän, ettei se ollutkaan tietoinen valinta, etkä jakelekaan siellä sinua kiinnostavia linkkejä.
Jaettavaksi valittavien linkkien linjaus on ihan tekijänsä päätäntävallassa; yleensä ne ovat jakajansa näköisiä sillisalaatteja.
Jotenkin se aina hämmentää tuo tähän itsestä kertomiseen negatiivisesti suhtautuminen (joskin tässähän se nyt oli enää vain laimeaa ihmettelyä). Se tuntuu minusta ihan takaperoiselta tämä, että (ainakin Suomessa) halua omista asioista kertomiseen joutuu perustelemaan, ikään kuin se olisi heti jotenkin toisilta pois, jos joku niin haluaa tehdä. Kielii ehkä netin ulkopuolisen maailman vallitsevista asenteista, taas, ainakin Suomessa.
Englanninkielisessä netissä kritiikki tuntuu kohdistuvan enemmänkin yksityisyyskysymyksiin ja siihen pelkoon, että kova tieto hukkuu tämän itsestäkertomisen ja blogispämmiin alle. En muista koskaan lukeneeni englanninkielistä närkästynyttä ihmettelyä, että miksi ihmeessä kirjoitat omista asioistasi ja kuka näitä muka lukisi ja tämähän on ihan höpöhöpöhommia. On sitä varmasti jossain päin en-maailmaakin, mutta Suomessa keskustelu tuntuu vuosi vuoden jälkeen pyörivän yksinomaan tämän kysymyksen ympärillä.
The samurai tradition which always appealed to me the most was the carrying of a weapon designated to commit seppuku with. It’s as if these people were the only ones ever to literally carry their own fate with them.
Siteeraan johdonmukaisuuden takia epäkronologisesti:
”Facebookistakin puskee ihan liikaa tietoa”
Juuri siksi täytyy suodattaa.
”Mutta miksi minua kukaan seuraisi?!”
Siten tietotulvaa suodatetaan: valikoidaan ihmiset, joiden suosituksia kannattaa seurata, ja jaetaan tiedon läpi kahlomisen urakka heidän kanssaan. Ei tarvitse itse seurata kaikkea, kun on kontaktit, joilta tietää kuulevansa, jos ilmenee jotain merkillepantavaa luettavaa/katseltavaa/kuunneltavaa.
”Varmaan kohta saa sähköpostinsakin rss-feediksi jota voi jakaa halukkaille.”
Jaaha, yksi sangen tärkeä kuin-sana putosi näköjään tuosta pois: suhtautuminen muihin kuin ihmiseläimiin.
Minä lottosin kerran pienenä rivin 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7. Mutta vaikka kaikki lapsena lottoamista kokeilevat kokeilisivat tuota riviä, en usko että se riittäisi selittämään sitä, että se on vuodesta toiseen Suomen suosituin veikkausrivi. Siinä on pakko olla jotain huumoriveikkoja tai nihilistejä mukana lapsenmielisten lisäksi.
Riippuu kuulkaa hei lapsuudesta.
For the record, minusta se on elämän vittumaisinta aikaa. Aikuisuudessa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että aikuiset ovat rumia ja pahanhajuisia, ja että aikuisten odotetaan käyttäytyvän aikuismaisesti. Mutta jos on käyttäytynyt aikuismaisesti lapsesta asti, niin koska sitten saa käyttäytyä lapsellisesti? YÄÄÄÄÄ-YÄÄÄÄÄ, MÄÄÄ HALUUUUUUUUN!
Sattui niin sopivasti, että on pakko linkata.
Minä olen aina inhonnut pieniä myymälöitä, niin levy- kuin kirja-. Minun mielikuvieni sellaisessa musiikki soi aina liian hiljaisella, niin, että kuulee oman hengityksensä vinkuvan nenässä. Joku tyyppi istuu pöydän takana ihan liian rennoissa vaatteissa aikakauslehteä lukemassa, ja kaikin puolin muutoinkin tuntuu siltä kuin olisin astunut luvatta jonkun olohuoneeseen. Antakaa minulle marketin hengetön ja steriili viihdeosasto ilman yhtäkään myyjää, koska tahansa!
Mutta ymmärrän kyllä esinelevyjen plarailuun liittyvän jotain sellaista ihmiseen vetoavaa, jota nettikatalogit (ainakaan tähän mennessä näkemäni) eivät tavoita, ja jonka katoaminen on tämän kokemuksen aiheuttaman tunteen perään olevien kannalta v-/haikeaa.