Se on niin mahtava fraktaali tuo romanesco, aina näyttää minun silmään ihan tietokone-efektiltä.

Minä ruukasin tehdä noin, silloin kun vielä kirjoitin kynällä. Sen tarkoitus oli nimenomaan julistaa, että olisin mieluummin tekniikan rajoittamassa ympäristössä kuin täällä, missä rajoitteita on vähän. Rajoittuneisuus on minulle paljon turvallisempaa.

On kuitenkin helposti kuviteltavissa, että nykyisin on jo näiden ilmiöiden juurilta niin kauas vieraantunutta porukkaa, etteivät ymmärrä käsin piirretyn sivuttaishymiönsä merkityksiä saatika piittaa niistä. Get off my lawn!

Juurikin tuosta kokoelmasta ne olivat peräisin. Sen kohdalla muuten mongersin itse nimen väärin kun sitä hankittiin, mutta minä sentään älysin hävetä osaamattomuuttani jo silloin niin, että muistan sen tilanteen vielä tänä päivänäkin! ”Magnicamp” Seven… tou!

Hyper Sports jäi minulla useimmiten siihen uintiin, ammuntaan pääsy oli kova saavutus ja sitäkin palkitsevampi, että se tosiaan oli ihan huippuhauska, kun siinä oli niin yksinkertainen ohjaus ja loistava tuntuma. Guuglasin vähän kuvia, ja luulen, että kolmiloikka oli pisin minne parhaimmillani pääsin; painonnosto ja seiväshyppy näyttivät vieraalta, mutta onneksi seivästa sai sitten kyllä taas Daley Thompsonina hypätä.

Olen aikonut Frankien läpipeluun katsella Juupparista muistaessani, nytpä muistankin.

Aargh, ”CommoNdore”! Tai parhaimmillaan ”CommANdore”! Kuinka jotkut voivatkin olla jonkin niinkin ubiikin asian nimityksen korrektiudesta niin piittaamattomia! Ja niin monet vielä! Ja niin monet vieläkin!

Voi muuten olla, että myös ensimmäinen minun koskaan pelaamani C64-peli oli Daley Thompson’s Decathlon. Joko se tai sitten Hyper Sports. Muista mainitsemistasi Head Over Heels ja Wizball olivat nekin mukana ensimmäisissä kokoelmissa, jotka joko tulivat koneen mukana tai hankittiin pian sen jälkeen. Krakoutia pääsin pelaamaan vasta siinä vaiheessa, kun jo kuolasin Amigan perään.

Oi, aivan liian vaivalloista! Tiedän kyllä mitä tarkoitat, juuri tuo tunne teki aikoinaan esim. Salaisten kansioiden seuraamisesta niin huippua. Mutta nykyisin en enää viitsisi hankkia sitä, tekijöiden täytyisi lusikoida se suuhuni. Samasta syystä en millään jaksa nykyisiä videopelejä, joissa täytyy käydä läpi perehdytysjakso. En jaksa perehtyä voidakseni viihtyä!

Niin kuin hyvissä addiktioissa aina, tärkeää on, että sarjasta saa keskustella kavereiden kanssa.

Olikohan tuo pähkinänkuoressa se, miksen ole kai yli kymmeneen vuoteen enää ollut mihinkään tv-sarjaan koukussa (ainut poikkeus lienee Sherlock Holmesin seikkailut)? Ei (by choice) ole ketään kenen kanssa keskustella. No, väitän kyllä siltikin, että osansa siinä on myös Sturgeonin lailla.

Yritin myös Doctor Whota ihan tässä viime viikolla, ei lykästänyt. Periaatteessa sen kyllä pitäisi olla ihan minun makuuni, brittituotantoa ja scifiä, vaan ei. Pettymyksekseni brittisarjoihinkin tunnutaan nykyisin imevän amerikkalaisvaikutteita niin, että hädin tuskin kieli ja kasvot ovat enää brittiläisen särmikkäitä.

Kivun maku = veren maku? Minulla se liittyi ainakin nuorempana päähän osuneisiin tälleihin. Tartuin tähän, koska sattumalta olen viime aikoina saanut siitä kummallisia takaumia, kuvittelen eri tilanteissa kolhivani pääni (ajavani pyörällä vahingossa ylikulkusillan palkkiin tms.) ja pystyn melkein tavoittamaan sen makumuiston (on kauan siitä kun viimeksi olen lyönyt pääni tarpeeksi lujaa johonkin). Mutta en muista tunteneeni sitä muualla kehossa sattuneiden kipujen yhteydessä (ja esim. varpaani olen potkinut kipeäksi monesti ihan lähiaikoinakin).

”Voin silti kirjoittaa tietokoneen muistilehtiöön ja laittaa sen myöhemmin nettiin. Kumma kyllä se tuntuu jotenkin erilaiselta.”

Olen huomannut saman. Ilman välittömän julkaisun mahdollisuutta kompastun jostain syystä paljon helpommin tekstin kanssa omaan näppäryyteeni, huomaan liikaa epäjohdonmukaisuuksia ja niitä korjatessani silvon tyypillisesti tuotokseni lopulta sellaiseksi, etten enää saakaan siitä ehjää. Useimmiten, kun olen ollut kirjoitusvimman vallassa ilman nettiä, ja sitten myöhemmin alan siirtää tekstiä blogiin, se vaikuttaa vähintäänkin vieraalta ja pahimmillaan aivan kuin huoneenlämmössä pilaantuneelta. Pitäisi vissiin säilyttää jääkaapissa…

Hieno on kyllä. Satutko tietämään tieteellistä nimeä? Sitä googlailemalla saisin käsityksen minkä näköisestä öttiäisestä on kyse. Että onko nimensä veroinen.

Kumpikaan kahdesta käsilläni olleesta hyönteiskirjasta ei tuntenut tuota lajia. Että se kirjojen hyödyllisyydestä! Ettei vain lajin suomenkielistä nimeä olisi muutettu ennen Internetiä?

Olen David Attenborough -fani jonka mielestä evoluutio ja sen tuottamat ilmiöt ovat jännittävintä maailmassa, ja siksi tämä blogi on luonnollisesti yksi suosikeistani, kirjoititpa melkein mitä tahansa (kädelliset poislukien, ne ovat enimmäkseen tylsiä). Koska olen henkisesti 10-vuotias poika, haluaisin nähdä liopleurodonin ja jättiläiskalmarin kamppailun, mutta jos se on liian työlästä, niin huominen päivänsankari tapiiri käy ihan hyvin.