Well kudos to the game creator for keeping the legacy alive, but I have to say that the game seems to suffer from artificial difficulty.

Luin Mikrobitistä ja sen Pelit-vuosijulkaisuista SEUCKista ja Ultimasta ja haaveilin niistä, mutta koskaan en päässyt kokemaan. Turricanin sentään sain lopulta Nepalle, ja tolkuttoman hyvä porttaus se olikin, kun upposi ihan täysillä vaikka olin kavereiden Amigoilla siihen jo 16-bittisenä tutustunut. Rick Dangerous oli ensimmäisiä Amigalla koskaan näkemiäni pelejä, enkä luultavasti koskaan nähnyt sitä Nepalle myytävänä missään, koska varmaankin olisin myös sen pyrkinyt omalleni hankkimaan.

Demoja ja mageja Nepalle sen sijaan ei Pelkosenniemi-scenessä tunnettu lainkaan. Ne ilmestyivät tietääkseni kuvioihin vasta Amigan myötä, ja sittenkin vain murto-osa (lisäkseni ehkä yksi-kaksi tyyppiä) sikäläisistä harrastajista oli niistä ylipäänsä lainkaan kiinnostunut. Muutenkin tyyppejä siellä kiinnostivat enimmäkseen muut kuin tietokoneharrasteet. Kaikenlaiset minusta raastavan tylsät ulkona harjoitettavat aktiviteetit.

Aargh, ”CommoNdore”! Tai parhaimmillaan ”CommANdore”! Kuinka jotkut voivatkin olla jonkin niinkin ubiikin asian nimityksen korrektiudesta niin piittaamattomia! Ja niin monet vielä! Ja niin monet vieläkin!

Voi muuten olla, että myös ensimmäinen minun koskaan pelaamani C64-peli oli Daley Thompson’s Decathlon. Joko se tai sitten Hyper Sports. Muista mainitsemistasi Head Over Heels ja Wizball olivat nekin mukana ensimmäisissä kokoelmissa, jotka joko tulivat koneen mukana tai hankittiin pian sen jälkeen. Krakoutia pääsin pelaamaan vasta siinä vaiheessa, kun jo kuolasin Amigan perään.

I have vivid memories of this happening a few times, usually during an intense gaming session: the screen would become all garbled and the game would no longer react to input. I’d power down, then power back up again, expecting to get the BASIC prompt, and instead get the garbled image back there on the screen! And yet the C64 didn’t have the type of nonvolatile memory that surviving a powerdown in such a way would imply. The computer would eventually, after a long-enough powerdown, come back to its senses.

As a kid I just attributed this to some advanced sorcery. As an adult the best I’ve been able to theorize is that the crash wasn’t caused by software failure but by the circuitry going awry due to overheating. This misfunctional state would persist even power-off, until the circuitry was again cool enough to function properly. Is this how it happened, or did the C64 actually have hidden nonvolatile memory capabilities far beyond its time?

Ahaa, sinä olitkin niitä onnekkaita joilla oli nepassa levari. Mitä hienostelua! Minä väänsin enempien latauspalkkien toivossa ruuvia kunnes Amiga. Tosin minullakin oli sentään sen verran moderni kasettiasema, että sitä ruuvia saattoi vääntää suoraan sen kannassa kiinni olleesta nupista. Ei siis tarvinnut ruuvimeisseliä niin kuin jotkut varhaiset nepistit (tuon sanan keksin tässä ja nyt).

Voisin tarttua meemiin, jollei PC-kaudellani koneita olisi tullut ja mennyt jo niin paljon, etten enää kykene muistamaan niitä kaikkia saatika niiden järjestystä.