Ei se ole pelisessio eikä mikään, jos ei siinä ryhti kumarru, näkö heikkene ja sormi kramppaa!
Jäljestin niitä pelejä muuten taannoin juuri sen musiikin takia. Niillä saa valistuneessa seurassa kännykän soittoääninä osakseen mukavasti huomiota.
Jamendon tonkiminen voi parhaimmillaan olla hyvin antoisaa. Se vain vaatii paljon aikaa, koska materiaalia on niin valtavasti, se on aika huonosti järjestelty (tägäys on uppaajien itsensä varassa ja monet tägäävät albuminsa päin persettä) ja joukossa on myös valtavasti roskaa. Se on vähän kuin dyykkausta, paitsi ettei käsiä tarvitse liata.
Huey Lewis and the Newsin varhainen tuotanto oli hieman liian uutta aaltoa minun makuuni, mutta kun Sports julkaistiin ’83, he todellakin näyttivät kyntensä niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin. Koko albumilla on selvä, terävä saundi, ja siltä hohtava ammattitaitoisuus todella tehostaa kappaleita. Hueyta on verrattu Elvis Costelloon, mutta minun mielestäni hänen huumorinsa on paljon purevampaa ja kyynisempää.
Virheet musiikissa ovat rasittavia ja tasaisuuden vierastaminen vain korvan/kuulijuuden harjaantumattomuutta. :)
Se on kipeän hyvä kappale, tuo otsikkoon valkkaamasi. Tai siis ainakin remiksaukset siitä, alkuperäistä en ole tainnut koskaan edes kuulla.