Kierrät veistä haavassa! I like it.

NOOOOOOOOO

Mutta ihan lupaavalta näyttää kyllä tuo v2.0, että ei kai tässä sittenkään hätää ole. Tumblrin kommentittomuudesta en tykkää, mutta eivät nämä mm. minun ylimääräiset lätinäni nyt tähänkään saakka ole Silmiksen tärkeintä antia olleet.

Minä en tietenkään tiedä mitään, mutta sanoisin, että 75-prosenttisesti empaattinen, 25-prosenttisesti rationaalinen. Rationaalisuuden pieni parantava pilleri siis nautitaan empatian kaakaomukillisen kanssa.

Kävinpä tämän innoittamana tänään tuon Flickerin kirjastosta hakemassa. Mukavan kokoinen järkäle, ei taas tarvitse vähään aikaan pähkäillä että mitä seuraavaksi.

Ah, ok.

”Olen lukenut muutamia myöhemmin suomennettuja Dahlin saman aikakauden novelleja, ja on kyllä todettava eron käännöksen tasossa olleen huomattava.”

Kumman eduksi? Koko kappaleen pohjalta veikkaisin Saarikoskea, mutta toisaalta se tuntuisi kummalta; tulisiko uudelleensuomennuttaminen niin paljon aiemman käännöksen oikeuksien ostamista edullisemmaksi, että se kannattaisi, vaikka aiemmissa ei sinänsä korjattavaa olisikaan?

Source Coden nimi on niin… skeneterminologian ”lame” kuvaa sitä parhaiten, etten ole pitänyt mitenkään mahdollisena että se voisi olla hyvä. Nyt täytyy vissiin yrittää nähdä se tilaisuuden tullen, olen itsekin aikamatkustustarinoiden ystävä (silloin, kun ne tehdään oikein). Los Cronocrímenesistä en tätä ennen ollut kuullutkaan, samoten se kiinnostaa nyt.

Oletko nähnyt Gilliamin 12 apinaa? Siitähän minä tykkään hulluna, ensimmäinen koskaan näkemäni uskottava aikasilmukka.

Silkan teknisen kehityksen (grafiikka, äänet, kannettavuus) ohella isoin muutos mikä peleissä on 1980-luvulta tänne tultaessa muuttunut, taitaa olla sosiaalinen aspekti. Mitättömimpiinkin kännykkäpeleihin rakennetaan nykyisin jo useimmiten vähintäänkin FB-linkki jonka kautta ennätyksillään voi kehuskella, ja varsinaiset isot pelit sitten saattavat rakentua hyvinkin vahvasti tiimityöskentelyn varaan (headseteillä ollaan vaikkapa yhteydessä ympäri maailman hajautuneen kommandoryhmän muiden jäsenten kanssa). Eli viimeistään nykyisin pelien epäsosiaalisuusaspektia paheksuvat ovat jo todistettavasti väärässä. Tosin ei pelaaminen 1980-luvullakaan epäsosiaalisuutta sinänsä ruokkinut, väitän, vaan päinvastoin saattoi kannustaa muutoin yksinäisiksi jääviäkin hankkiutumaan tekemisiin muiden samanhenkisten kanssa, kun pelejä sai kätevimmin kavereilta kopioimalla, tai konsolipelien tapauksessa lainaamalla.

Nykyisin sen sijaan on tietysti syytäkin olla huolissaan realistista väkivaltaa tai kauhua tyylikeinona käyttävien pelien päätymisestä alaikäisten pelattavaksi. 1980-luvun grafiikka muistutti vielä piirrettyjä (joissa lapsille on aina tarjoiltu väkivaltaa), mutta nykyisen tekniikan mahdollistaman realismin takia ikärajat ovat minusta paikallaan peleissä ihan kuten muissakin voimakkaasti vaikuttavissa taiteenlajeissa. Mutta kunhan tämä puoli asiasta on kunnossa, videopeleissä ei tosiaankaan ole harrastuksena mitään sen arveluttavampaa kuin vaikkapa lautapeleissä.

Jo vain pelasin! Tässä spoileri sieltä lopusta, kahdeksan niitä kenttiä tosiaan näköjään vain oli. Muistini mukaan sinne kasitasolle pääsin aika harvoin ja olin kyllä tyytyväinen sitten kun viimein pääsin senkin läpi, mutta sittenkin se tuntui jälkeenpäin vaikeudeltaan kohtalaiselta, ei aivan tolkuttomalta. Lähinnä siinä oli kyse motivaatiostani, joka varmaankaan ei olisi piisannut, jollei olisi pitänyt todistaa itselleen, että kyllä minäkin pystyn jos kerta se kaverikin.

Turricania sen sijaan en muistaakseni selvittänyt, Nepalla tai Amigalla jatko-osiakaan. Se taisi olla sen verran pitempi, että motivaatio ei kerta kaikkiaan riittänyt. Että olemme tasoissa! (Jos Super Marion Brosin läpäisyllä kuitataan Giana.)

Tiesin, että tunnistaisit AVGN-viittauksen. Kun olin töissä, käytin siellä kehitteillä olleen pelin loppuruudun lorem ipsumina sitä Ghostbustersin lopputekstiä. Karsin sen kyllä siitä sitten pois vielä ennen lähtöäni, jottei se vahingossakaan päätyisi lopputuotteeseen…

Minun luokalla poikia oli kaikkiaan kolme ala-asteella, yläasteella 6 ja kaikki olimme jossain määrin tietokone-/pelinörttejä. Olen aika varma, että yhtäänkään isommassa poikasakissa olisi ilmennyt enemmän normaalia jakautumista eri harrastustyyppien kesken.

Muistaakseni pelasin Wizballin läpi Nepalla, vähän sen jälkeen kun kaveri kehua retosteli tehneensä saman PC:llään. Tosin sekinhän peli taisi olla näitä että homma vain jatkuu alusta uudestaan vaikeampana, kun viimeinen taso on selvitetty. Sellainen tuntuu köyhältä, olisi minusta aina parempi näyttää vaikka vain joku staattinen Conglaturation !!! -ruutu ja lopettaa siihen.

Tunnistan tuon pakkomielteen pelata ei-toimintapelit ei vain läpi, vaan virheettömästi läpi. (Olisi varmasti koskenut myös toimintapelejä, jos en olisi aina ollut niissä niin saatanan huono.) Nykyisin on onneksi YouTube, jonka kautta voin saada täyttymyksen monien kaihertamaan jääneiden pelien kanssa: psyykelleni onneksi riittää, kun näen, kuinka joku on kerran pelannut pelin läpi täydellisten siirtojen sarjana.

Sinä olet näemmä harrastanut ihan kunnolla noita ulkoaktiviteettejakin. Minulle se oli lähinnä sellaista pakkopullaa, piti käydä edes joskus jotain muka tekemässä, jotteivät vanhemmat passittaisi suorastaan hoitoon sen jatkuvan tietokoneellaolemiseni takia. Mutta kaveripiirissä sen sijaan asiat olivat paremmin, kaikkia tietokoneet (lähinnä tietty ne pelit) kiinnostivat Nepa-aikoina vielä jossain määrin eikä ketään nimitelty sen takia. No sitten 90-luvulla kyllä nörtiksi vähäsen yrittivät, mutta aika kesyä ja leikillistä se vielä sittenkin oli, ja olin jo sitä paitsi niin paatunut siinä vaiheessa, että olin mahdollisesta nörtteydestäkin vain ylpeä.