Ka, oletkin jatkanut pelaajana huomattavasti pidempään kuin mitä minä tein, olisit vaikka tämä olisi jo tähän päättynytkin. Minä pyrin kehittelemään muita tietokoneharrasteita, koska pelien pelaamista varjosti jatkuva syyllistäminen vanhempien taholta (”leikkisit ulkona muiden kanssa”). Tulinpa sitten vielä jossain vaiheessa (joskus ’95-’97 välillä) tietokonelehtien saarnauksen myötä hetkeksi ”piratismi tuhoaa peliteollisuuden” -uskoonkin ja formatoin kaikki pelidisketit. Oikeasti niiden keräily olikin kyllä ollut minulle jo pitkään vähintään yhtä hauskaa kuin varsinainen pelaaminen; oli huippua yrittää pitää kokoelma mahdollisimman hyvässä järjestyksessä ja piirrellä 3M:n lappuihin nimekkeet mahdollisimman kuvaavilla kirjasimilla ja koristekuvilla. Enkä koskaan sen jälkeen ostanut ainuttakaan peliä, että se niistä peliteollisuuden kuvitteellisista tappioistakin.

Tässä mainitsemistasi nimekkeistä useimmat ovat minulle enää lähinnä nimiltään tuttuja; Wolfensteinia ja Alonea näin muiden pelaavan koulun ATK-luokassa, ja Wolfensteinia itse kokeilin sen verran, että totesin sen ihan hauskaksi, mutten niin -, että olisin sitä erityisemmin himoinnut itselleni. Doomia kokeilin joskus hyvin myöhään Amigallani, silloinkin lähinnä vain siitä huvista, että näkisin sen toimivan, ja kun olin nähnyt, en enää koskenut.

Civilizationin ja Mystin maineet ovat legendaariset, kumpaakaan en ole koskaan nähnyt. Ne silti käsittääkseni voisivat olla sellaisia, joista olisin aikoinani pitänyt. Alkuperäistä SimCityä tuli kyllä Amigalla pelattua paljon, tällaiset ei-toiminnalliset pelit vetosivat minuun yleisesti toimintapelejä enemmän. Indiana Jones -pelit tietty tästä hyvä esimerkki: toiminta-Indyt eivät napanneet yhtään, Lucasgamesin seikkailu-Indyt taas olivat unelmien täyttymys.

Myöskään yhtään aitoa Boulder Dashia en ole pelannut, vain erilaisia klooneja.

Oho, noinko päin se Turrican menikin? Ihan olin jo unohtanut. Muistivirheeni varmaankin heijasteli tuota eri versioiden kokemusjärjestystäni. No, loistopelihän se kasibittiseksi oli joka tapauksessa. Sen muistin sentään, että Trenz väänsi ensimmäisen pelin käytännössä yksin alusta loppuun. Käsittämätön mies.

Ah, Piltin käytännön pilat. F.U.C.K.:ta en muista (jos olenkin siitä lukenut, luultavasti en olisi vitsiä siinäkään huomannut), mutta Illuminatusta sen sijaan odottelin itse pitkäänkin.

Luin Mikrobitistä ja sen Pelit-vuosijulkaisuista SEUCKista ja Ultimasta ja haaveilin niistä, mutta koskaan en päässyt kokemaan. Turricanin sentään sain lopulta Nepalle, ja tolkuttoman hyvä porttaus se olikin, kun upposi ihan täysillä vaikka olin kavereiden Amigoilla siihen jo 16-bittisenä tutustunut. Rick Dangerous oli ensimmäisiä Amigalla koskaan näkemiäni pelejä, enkä luultavasti koskaan nähnyt sitä Nepalle myytävänä missään, koska varmaankin olisin myös sen pyrkinyt omalleni hankkimaan.

Demoja ja mageja Nepalle sen sijaan ei Pelkosenniemi-scenessä tunnettu lainkaan. Ne ilmestyivät tietääkseni kuvioihin vasta Amigan myötä, ja sittenkin vain murto-osa (lisäkseni ehkä yksi-kaksi tyyppiä) sikäläisistä harrastajista oli niistä ylipäänsä lainkaan kiinnostunut. Muutenkin tyyppejä siellä kiinnostivat enimmäkseen muut kuin tietokoneharrasteet. Kaikenlaiset minusta raastavan tylsät ulkona harjoitettavat aktiviteetit.

Juurikin tuosta kokoelmasta ne olivat peräisin. Sen kohdalla muuten mongersin itse nimen väärin kun sitä hankittiin, mutta minä sentään älysin hävetä osaamattomuuttani jo silloin niin, että muistan sen tilanteen vielä tänä päivänäkin! ”Magnicamp” Seven… tou!

Hyper Sports jäi minulla useimmiten siihen uintiin, ammuntaan pääsy oli kova saavutus ja sitäkin palkitsevampi, että se tosiaan oli ihan huippuhauska, kun siinä oli niin yksinkertainen ohjaus ja loistava tuntuma. Guuglasin vähän kuvia, ja luulen, että kolmiloikka oli pisin minne parhaimmillani pääsin; painonnosto ja seiväshyppy näyttivät vieraalta, mutta onneksi seivästa sai sitten kyllä taas Daley Thompsonina hypätä.

Olen aikonut Frankien läpipeluun katsella Juupparista muistaessani, nytpä muistankin.

Aargh, ”CommoNdore”! Tai parhaimmillaan ”CommANdore”! Kuinka jotkut voivatkin olla jonkin niinkin ubiikin asian nimityksen korrektiudesta niin piittaamattomia! Ja niin monet vielä! Ja niin monet vieläkin!

Voi muuten olla, että myös ensimmäinen minun koskaan pelaamani C64-peli oli Daley Thompson’s Decathlon. Joko se tai sitten Hyper Sports. Muista mainitsemistasi Head Over Heels ja Wizball olivat nekin mukana ensimmäisissä kokoelmissa, jotka joko tulivat koneen mukana tai hankittiin pian sen jälkeen. Krakoutia pääsin pelaamaan vasta siinä vaiheessa, kun jo kuolasin Amigan perään.

Hieno on kyllä. Satutko tietämään tieteellistä nimeä? Sitä googlailemalla saisin käsityksen minkä näköisestä öttiäisestä on kyse. Että onko nimensä veroinen.

Kumpikaan kahdesta käsilläni olleesta hyönteiskirjasta ei tuntenut tuota lajia. Että se kirjojen hyödyllisyydestä! Ettei vain lajin suomenkielistä nimeä olisi muutettu ennen Internetiä?

Jostain syystä tekee mieli nostaa tässä esiin Wikipedian kaukaisen tulevaisuuden aikajana. Sarja tajuttoman eeppisiä tapahtumia, joita kukaan ei ole katselemassa. Jostain syystä sellainen on minusta hienoa. Vaikka siis asioiden kosminen järjestys tuntuu minusta lohduttomalta nyt, kun ihminen on kuvassa mukana, ajatus saman suuruusluokan asioista tapahtumassa ihan omia aikojaan, vailla todistajia, tuntuu miellyttävältä, suorastaan lohdulliselta.

Jaan katsantokantasi, mutta hassua kyllä, minulla se ei juurikaan (ainakaan tiedostaen) liity kuolemaan. En ole oikeastaan juuri edes ajatellut kuoleman tyhjäksitekevyyttä ennen ihan nyt viime aikoina, enkä vieläkään omalla kohdallani, vaan lähinnä se surettaa muiden takia, jotka sentään kokevat elämän elämisen arvoiseksi, ja joutuvat silti luopumaan siitä ja kaikesta.

Omasta puolestani ajattelen, että vaikka tietäisin eläväni ikuisesti, minulla ei olisi siltikään mitään syytä yrittää mitään, koska mihinkään (olennaiseen) ei voi vaikuttaa (sattumanvaraisuus, johon viittasit), eikä millään ole mitään merkitystä piste. Edes kuolemaa ei siis siihen merkityksettömyyteen tarvita; kaikki, mitä tiedän, on tyhjänpäiväistä, vaikka se kestäisi vuosimiljooniakin. Itse asiassa pysyvyys voi olla yhtä tyhjänpäiväiseksi tekevää kuin väliaikaisuus, tämänhän totesi jo Saarnaaja. Kaikki on katoavaista, ja samaan aikaan kuitenkin kaikki on ikuista (ei mitään uutta auringon alla). Kumpikin aiheuttaa lohduttomuutta.

Siinäpä se, en tiedä. Eiväthän ne tietysti silloin nuorena kuivalta tuntuneet, kun kosmisen mittakaavan eeppisyys vei kehittyvää aivoa kuin pässiä narussa, mutta miten lienee nyt, kun siitäkin on Internetin ansiosta visuaalisia kokemuksia.