Kääntääkö myös nurinpäin koneeseen menneen oikeinpäin? En ole omassani kiinnittänyt tähän nurinkurisuuteen huomiota, mutta siihen kyllä, että kaikki muut menevät sinne pussilakanan sisään. Ja shortseista ja bermudoista kääntyy aina toinen lahje nurinpäin, toinen ei. Koneeni päämääränä on ilmeisesti ripustamisessa maksettavan vaivan maksimointi.

Source Coden nimi on niin… skeneterminologian ”lame” kuvaa sitä parhaiten, etten ole pitänyt mitenkään mahdollisena että se voisi olla hyvä. Nyt täytyy vissiin yrittää nähdä se tilaisuuden tullen, olen itsekin aikamatkustustarinoiden ystävä (silloin, kun ne tehdään oikein). Los Cronocrímenesistä en tätä ennen ollut kuullutkaan, samoten se kiinnostaa nyt.

Oletko nähnyt Gilliamin 12 apinaa? Siitähän minä tykkään hulluna, ensimmäinen koskaan näkemäni uskottava aikasilmukka.

Silkan teknisen kehityksen (grafiikka, äänet, kannettavuus) ohella isoin muutos mikä peleissä on 1980-luvulta tänne tultaessa muuttunut, taitaa olla sosiaalinen aspekti. Mitättömimpiinkin kännykkäpeleihin rakennetaan nykyisin jo useimmiten vähintäänkin FB-linkki jonka kautta ennätyksillään voi kehuskella, ja varsinaiset isot pelit sitten saattavat rakentua hyvinkin vahvasti tiimityöskentelyn varaan (headseteillä ollaan vaikkapa yhteydessä ympäri maailman hajautuneen kommandoryhmän muiden jäsenten kanssa). Eli viimeistään nykyisin pelien epäsosiaalisuusaspektia paheksuvat ovat jo todistettavasti väärässä. Tosin ei pelaaminen 1980-luvullakaan epäsosiaalisuutta sinänsä ruokkinut, väitän, vaan päinvastoin saattoi kannustaa muutoin yksinäisiksi jääviäkin hankkiutumaan tekemisiin muiden samanhenkisten kanssa, kun pelejä sai kätevimmin kavereilta kopioimalla, tai konsolipelien tapauksessa lainaamalla.

Nykyisin sen sijaan on tietysti syytäkin olla huolissaan realistista väkivaltaa tai kauhua tyylikeinona käyttävien pelien päätymisestä alaikäisten pelattavaksi. 1980-luvun grafiikka muistutti vielä piirrettyjä (joissa lapsille on aina tarjoiltu väkivaltaa), mutta nykyisen tekniikan mahdollistaman realismin takia ikärajat ovat minusta paikallaan peleissä ihan kuten muissakin voimakkaasti vaikuttavissa taiteenlajeissa. Mutta kunhan tämä puoli asiasta on kunnossa, videopeleissä ei tosiaankaan ole harrastuksena mitään sen arveluttavampaa kuin vaikkapa lautapeleissä.

Jo vain pelasin! Tässä spoileri sieltä lopusta, kahdeksan niitä kenttiä tosiaan näköjään vain oli. Muistini mukaan sinne kasitasolle pääsin aika harvoin ja olin kyllä tyytyväinen sitten kun viimein pääsin senkin läpi, mutta sittenkin se tuntui jälkeenpäin vaikeudeltaan kohtalaiselta, ei aivan tolkuttomalta. Lähinnä siinä oli kyse motivaatiostani, joka varmaankaan ei olisi piisannut, jollei olisi pitänyt todistaa itselleen, että kyllä minäkin pystyn jos kerta se kaverikin.

Turricania sen sijaan en muistaakseni selvittänyt, Nepalla tai Amigalla jatko-osiakaan. Se taisi olla sen verran pitempi, että motivaatio ei kerta kaikkiaan riittänyt. Että olemme tasoissa! (Jos Super Marion Brosin läpäisyllä kuitataan Giana.)

Tiesin, että tunnistaisit AVGN-viittauksen. Kun olin töissä, käytin siellä kehitteillä olleen pelin loppuruudun lorem ipsumina sitä Ghostbustersin lopputekstiä. Karsin sen kyllä siitä sitten pois vielä ennen lähtöäni, jottei se vahingossakaan päätyisi lopputuotteeseen…

Minun luokalla poikia oli kaikkiaan kolme ala-asteella, yläasteella 6 ja kaikki olimme jossain määrin tietokone-/pelinörttejä. Olen aika varma, että yhtäänkään isommassa poikasakissa olisi ilmennyt enemmän normaalia jakautumista eri harrastustyyppien kesken.

Muistaakseni pelasin Wizballin läpi Nepalla, vähän sen jälkeen kun kaveri kehua retosteli tehneensä saman PC:llään. Tosin sekinhän peli taisi olla näitä että homma vain jatkuu alusta uudestaan vaikeampana, kun viimeinen taso on selvitetty. Sellainen tuntuu köyhältä, olisi minusta aina parempi näyttää vaikka vain joku staattinen Conglaturation !!! -ruutu ja lopettaa siihen.

Tunnistan tuon pakkomielteen pelata ei-toimintapelit ei vain läpi, vaan virheettömästi läpi. (Olisi varmasti koskenut myös toimintapelejä, jos en olisi aina ollut niissä niin saatanan huono.) Nykyisin on onneksi YouTube, jonka kautta voin saada täyttymyksen monien kaihertamaan jääneiden pelien kanssa: psyykelleni onneksi riittää, kun näen, kuinka joku on kerran pelannut pelin läpi täydellisten siirtojen sarjana.

Sinä olet näemmä harrastanut ihan kunnolla noita ulkoaktiviteettejakin. Minulle se oli lähinnä sellaista pakkopullaa, piti käydä edes joskus jotain muka tekemässä, jotteivät vanhemmat passittaisi suorastaan hoitoon sen jatkuvan tietokoneellaolemiseni takia. Mutta kaveripiirissä sen sijaan asiat olivat paremmin, kaikkia tietokoneet (lähinnä tietty ne pelit) kiinnostivat Nepa-aikoina vielä jossain määrin eikä ketään nimitelty sen takia. No sitten 90-luvulla kyllä nörtiksi vähäsen yrittivät, mutta aika kesyä ja leikillistä se vielä sittenkin oli, ja olin jo sitä paitsi niin paatunut siinä vaiheessa, että olin mahdollisesta nörtteydestäkin vain ylpeä.

Ka, oletkin jatkanut pelaajana huomattavasti pidempään kuin mitä minä tein, olisit vaikka tämä olisi jo tähän päättynytkin. Minä pyrin kehittelemään muita tietokoneharrasteita, koska pelien pelaamista varjosti jatkuva syyllistäminen vanhempien taholta (”leikkisit ulkona muiden kanssa”). Tulinpa sitten vielä jossain vaiheessa (joskus ’95-’97 välillä) tietokonelehtien saarnauksen myötä hetkeksi ”piratismi tuhoaa peliteollisuuden” -uskoonkin ja formatoin kaikki pelidisketit. Oikeasti niiden keräily olikin kyllä ollut minulle jo pitkään vähintään yhtä hauskaa kuin varsinainen pelaaminen; oli huippua yrittää pitää kokoelma mahdollisimman hyvässä järjestyksessä ja piirrellä 3M:n lappuihin nimekkeet mahdollisimman kuvaavilla kirjasimilla ja koristekuvilla. Enkä koskaan sen jälkeen ostanut ainuttakaan peliä, että se niistä peliteollisuuden kuvitteellisista tappioistakin.

Tässä mainitsemistasi nimekkeistä useimmat ovat minulle enää lähinnä nimiltään tuttuja; Wolfensteinia ja Alonea näin muiden pelaavan koulun ATK-luokassa, ja Wolfensteinia itse kokeilin sen verran, että totesin sen ihan hauskaksi, mutten niin -, että olisin sitä erityisemmin himoinnut itselleni. Doomia kokeilin joskus hyvin myöhään Amigallani, silloinkin lähinnä vain siitä huvista, että näkisin sen toimivan, ja kun olin nähnyt, en enää koskenut.

Civilizationin ja Mystin maineet ovat legendaariset, kumpaakaan en ole koskaan nähnyt. Ne silti käsittääkseni voisivat olla sellaisia, joista olisin aikoinani pitänyt. Alkuperäistä SimCityä tuli kyllä Amigalla pelattua paljon, tällaiset ei-toiminnalliset pelit vetosivat minuun yleisesti toimintapelejä enemmän. Indiana Jones -pelit tietty tästä hyvä esimerkki: toiminta-Indyt eivät napanneet yhtään, Lucasgamesin seikkailu-Indyt taas olivat unelmien täyttymys.

Myöskään yhtään aitoa Boulder Dashia en ole pelannut, vain erilaisia klooneja.

Aika hyvän sisäänheittotarjouksen ovat tehneet, selvästikin liian hyvän kyetäkseen toimittamaan. Eivätkä edes saaneet sinua sillä sisään heitetyksi, joten aika #fail kaiken kaikkiaan. Itse olen tehnyt periaatepäätöksen, etten enää tilaa verkkokaupoista sellaista mitä ei ole varastossa, juurikin tässä kuvatun ilmiön takia: luvatut odotusajat tuppaavat venymään, ja vieläpä vakiokertoimella, eli mitä pitempi se odotus on jo luvattaessa, sitä enemmän se voi venyä.

Hyvinkin voi liikunta korvata syömistä, sen vain pitää olla tarpeeksi raskasta jotta palkkiona on endorfiineja. Lisäksi uskon, että syömisen polku täytyy kulkea loppuun jotta voi nähdä, miten tyhjänpäiväistä sekin on, eli ihminen tarvii omakohtaisen kokemuksen siitä että tämä (syöminen) on loppujen lopuksi ihan paska keino hankkia mielihyvää. Jos on aina yrittänyt jossain määrin kamppailla lohtusyömistään vastaan ja pitää sitä kurissa ennen tuollaisen kokemuksen saamista, se on vaikeaa siksi, että sitä kuitenkin perimmiltään uskoo saavansa siitä enemmän mielihyvää kuin pahaa oloa.

Oho, noinko päin se Turrican menikin? Ihan olin jo unohtanut. Muistivirheeni varmaankin heijasteli tuota eri versioiden kokemusjärjestystäni. No, loistopelihän se kasibittiseksi oli joka tapauksessa. Sen muistin sentään, että Trenz väänsi ensimmäisen pelin käytännössä yksin alusta loppuun. Käsittämätön mies.

Ah, Piltin käytännön pilat. F.U.C.K.:ta en muista (jos olenkin siitä lukenut, luultavasti en olisi vitsiä siinäkään huomannut), mutta Illuminatusta sen sijaan odottelin itse pitkäänkin.

Luin Mikrobitistä ja sen Pelit-vuosijulkaisuista SEUCKista ja Ultimasta ja haaveilin niistä, mutta koskaan en päässyt kokemaan. Turricanin sentään sain lopulta Nepalle, ja tolkuttoman hyvä porttaus se olikin, kun upposi ihan täysillä vaikka olin kavereiden Amigoilla siihen jo 16-bittisenä tutustunut. Rick Dangerous oli ensimmäisiä Amigalla koskaan näkemiäni pelejä, enkä luultavasti koskaan nähnyt sitä Nepalle myytävänä missään, koska varmaankin olisin myös sen pyrkinyt omalleni hankkimaan.

Demoja ja mageja Nepalle sen sijaan ei Pelkosenniemi-scenessä tunnettu lainkaan. Ne ilmestyivät tietääkseni kuvioihin vasta Amigan myötä, ja sittenkin vain murto-osa (lisäkseni ehkä yksi-kaksi tyyppiä) sikäläisistä harrastajista oli niistä ylipäänsä lainkaan kiinnostunut. Muutenkin tyyppejä siellä kiinnostivat enimmäkseen muut kuin tietokoneharrasteet. Kaikenlaiset minusta raastavan tylsät ulkona harjoitettavat aktiviteetit.