(Then again, I could be completely wrong about your motives, and you could be just after some cheap kicks after all, but I only have what you’ve written as basis and I don’t think you’ve ever hinted of being just after something as petty as sexual satisfaction.)

Thanks for taking the time to answer my comments.

I think a big (though not big enough to be first-time-preventive) difference between you and psychopathic killers is that you’re not superficially motivated. A psychopath has no trouble hurting people in order to gain something relatively trivial — typically grotesque is the seek of sexual gratification.

You’re more of the ”I believe an antisocial act will have a cleansing effect on my soul” type that, upon acting out, either gains the spiritual emancipation they’re after, or realize they’ve just been pursuing a flare. The reason I think so is all this introspection you demonstrate here. I can’t picture you, after committing a bloody act, sitting there, thinking ”well that didn’t do much, maybe I just didn’t do it good enough, big enough?” You’d more likely have your answer there, and wouldn’t have to keep on repeating the act, banging your head against the wall so to speak (as thrill-seeking psychopath would). You’d have made your statement and either it makes an effect on others or it doesn’t. Either way, it’d be out of your hands by then, no use doing it over and over again.

Oho, hieno kyberfontti!

Empatiakyvyttömyys voi olla puolustusmekanismi silloin, kun toisen vaikeudet tuntuvat liian pahoilta tai on joku muu tarpeeksi hyvä (kyvyttömyyden tapauksessa tiedostamaton) syy olla ottamatta niihin osaa.

Joidenkin (empatiantarpeessa olevien) kohdalla se voi olla ihan tietoista haluttomuuttakin. Ainakin minulla se on kytköksissä siihen mitä tunnen kutakin ihmistä kohtaan noin muutoin, eli miten paljon piittaan kunkin kärsimyksistä. Aiemmin ajattelin, että sellaisiakin kärsiviä, joista ei pidä, pitäisi sääliä. Nykyisin en haaskaa energiaani sellaiseen, osaan olla vahingoniloinen ilman turhaa syyllisyyttä.

Despite the painful side of what you describe it makes me happy to know you still do have this side in you, the side that can feel or even fall for another person. And to reveal this side just as you do with your usual tougher, protective self, is extremely brave. You’re sharing such intimate things in your blogs it’s no wonder there’s a lurking fear of someone abusing the trust you place in your readers (as manifested by your nightmare).

Even though I indeed can’t see a thing anyone could do for or against these things in my head. Nothing can change what I feel.

The only thing I’m suggesting you talk about these things for is the possibility of you gaining more insight into yourself — definitely not for any attempt to change what you are. Deeper self-knowledge, I believe, is very seldom harmful and many times even beneficial for the person in question. Through experience I’ve come to believe that knowledge of ourselves, though originating from ourselves, often depends on another person acting as a proxy, a sort of midwife for such knowledge to be able to be born. There’s nothing new they can tell you about you, let alone tell you what or how you should be, in the end all such things must come from within yourself.

Thanks for patiently replying to my incessant explorations. To me you don’t sound insane, but depending on semantics, maybe that’s what you want to sound like, in which case it’s not for me to deny from you.

> Let’s say I tell this to that psychologist.. What would he say? What could he do?

I was going to suggest that you do tell him. Just to see what he *will* say. I think it should make for an interesting conversation if nothing else. And there’s no way he can even begin to understand you unless you tell him about stuff that you feel is important to you. Of course there are no guarantees that he will even then, but it is pretty much guaranteed he *won’t* if you keep these things from him.

(Obviously, it’s not just like you either talk to him or not at will, building enough trust to be able to talk takes time and some luck wrt. personal chemistries. But the above applies in case you get a break in these things.)

Hope I didn’t come across as disbelieving you, I was just curious (as always) about your reasoning behind this.

Burning yourself to charcoal sounds pretty nasty. :P Did you not feel intense pain, or did you in fact enjoy the pain? I.e. do you know what made you do it over and over again?

”Ymmärsinkö nyt oikein, että koetat ilmaista, että sinulle sen sulkeistaminen tuntuu hyvin vaikealta ja edellyttää ponnistelua?”

Juuri sitä tarkoitin. Lähinnä se sujuu minulta fiktion parissa, ja silloinkin edellytän tarinankertojalta aika paljon vastaantulemista tai viihdyttävyyttä. Jälkimmäisen takia pidän esimerkiksi Disneyn Liisa Ihmemaassa -piirretystä, eli fantastisuus ei sinänsä tuota minulle ongelmia. Kyse on ehkä siitä, että tarvitsen jonkin yleisesti hyväksytyn syyn epäuskoisuuteni sulkeistamiselle. Ilman sellaista tunnen olevani… lapsellinen? Hullu? Jotain sellaista, jos suljen korvani epäuskoltani. (Tai no, oikein tosi huonon fiktion parissa tunnen sitä batemanmaista nimetöntä kammoa tyhjänpäiväisyydestä.)

Tunnistan silti tuonkin tunteen, että idea täyttää maailman ja vie mukanaan. Paljon on vain vettä Kemijoessa virrannut sen jälkeen, kun sellaista on viimeksi kunnolla tapahtunut. Se kielinee sittemmin rapistuneesta turvallisuudentunteestani. Ajatusteni tavallisilta urilta noille hulluille teille poikkeaminen kun aiheuttaa pelkoa ja edellyttää siksi vankkaa itseluottamusta.

Ihan näin epäluovana henkilönä ja melkolailla lonkalta sanoisin, että tuo psykoosivertaus osuu tavallaan asian ytimeen: inspiraatiossa on ainakin minulle usein kyse takertumisesta ajatukseen, joka poikkeaa tavanomaisesta ajattelustani, ja josta kiinni pitäminen on vaikeaa, koska se edellyttää dissonanssia. Analyyttiseen tilaan vaihtaminen nakertaisi dissonanssin ja siis inspiraationi perustan pois ja on siksi vältettävää, mikäli haluan pitää uudesta ajatuksestani kiinni.

Nyt herää tietysti halu perustella tällä sitä, että luovuus ja hulluus kulkevat käsi kädessä.

Tuli noista eri mittakaavan päämääristä mieleen, että se tosiaan vaihtelee varmaankin pitkälti hallinnan ulkopuolella olevien sisäisten tekijöiden ja ulkoisten paineiden vaikutuksesta, että kummat, pitkän vai lyhyen tähtäimen päämäärät ovat päällimmäisinä kullakin hetkellä. Eli vaikka se oman ihanneihmisen toteuttamiseen pyrkiminen on sekin kaiketi lähtöisin sisäisestä tarpeesta, se edellyttää myös riittävää vapautta noista sisäisistä ja ulkoisista paineista, eli mahdollisuutta tehdä valintoja. On mahdotonta jaksaa keskittyä pitkän tähtäimen tavoitteisiin, jos on vaikkapa liian nälissään, viluissaan ja väsynyt (näinkin tylsän yksinkertaisia esimerkkejä käyttääkseni).

Vastaavanlaisiksi sisäisten, omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olevien tekijöiden ja toisaalta ulkoisten paineiden aiheuttamaksi laskisin tuon pääsisinpä-tästä-alkuviikosta-ohi-vähiten-huonolla-mielellä: jos on esimerkiksi taipumusta ahdistua tietyissä arjen tilanteissa, eikä niitä arjen tilanteita voi paeta (vaikkapa sen takia, että ne kuuluvat työhön), on hankala pyrkiä elämään hyvää elämää. Kaikki keskittymisen voimavarathan kuluvat silloin välittömään selviytymiseeen. Se lienee yksi osa ainakin minun ongelmieni vyyhtiä.

Ehkä super-zen on mahdollista silloin, kun joko a) sisäiset kyvyt, lähinnä kyky selviytyä ympäristön asettamista haasteista stressaantumatta, ovat hyvät (mikä on tietysti synnynnäistä onnenkauppaa) tai sitten b) pystyy sijoittamaan ulkoisen elämänsä kokonaan sisäisten kykyjensä rajoitteiden asettamiin puitteisiin, jolloin niiden kykyjen rajat ylittäviin haasteisiin ei juurikaan törmää. Jälkimmäinen saattaa sitten tietysti saada sellaiset mitat, että sen pitemmän tähtäimen ideaaliminän tavoittelusta tulee vuorostaan hankalaa, jollei mahdotonta.