Mikään ver­taus­kuva ei kykene sitä välit­tä­mään, mutta ver­taus­ku­via on pakko käyt­tää, jos sitä haluaa edes joten­kin kuvailla. #

Siis kun ihmi­nen alkaa tyh­jänä. Jo tässä luki­jan on vai­kea käsit­tää mistä puhu­taan. Sillä se, että kyke­net luke­maan, puhuu jo hyvin vah­vasti sen puo­lesta, että olet kadot­ta­nut välit­tö­män kos­ke­tuk­sen tyh­jyy­teen ajat sit­ten. #

Kuvi­tel­laanpa, että oli­sit ulkona käve­lyllä, kun yhtäk­kiä tai­vaalta las­keu­tuisi aivan ilmi­selvä len­tävä lau­ta­nen. #

Siinä, mitä tuolla het­kellä tun­net, se on, tyh­jyys. #

Mikään mitä olet oppi­nut, mikään mitä tie­dät ja osaat, mikään mitä olet koke­nut ei ole val­mis­ta­nut sinua tähän het­keen. Sen, minkä ole­mas­sao­losta edes­säsi ais­tisi kiis­tat­to­masti ker­to­vat, huu­ta­vat, ei min­kään sisäi­sen raken­teesi mukaan pitäisi olla ole­massa. #

Ehkä alat etsiä pii­lo­ka­me­raa, mut­tet löydä sel­lais­ta­kaan. Et löydä mitään seli­tystä. Kuinka rea­goit? #

Ehkä jäh­me­tyt odot­ta­maan, ehkä jou­dut pako­kau­hun val­taan? Ehkä ryh­dyt kuu­mei­sesti luo­maan seli­tystä, mitä tahansa? Mutta kaikki seli­tys­yri­tyk­sesi tun­tu­vat lap­sel­li­silta, jokai­nen tilan­netta kos­keva kyhäel­mäsi hapui­lulta pimeässä. #

Rajaa nyt kat­seesi tuo­hon tun­tee­seen, ettei sinulla ole mitään resep­tiä tilan­tee­seen. Rajaa ulko­puo­lelle kaikki muu, paitsi tämä: ihmi­nen, hänen sisäänsä ulko­puo­lelta tun­keu­tuva viesti, ja sisäi­nen kyvyt­tö­myys muo­dos­taa vies­tin poh­jalta min­kään­laista mie­le­kästä raken­netta, min­kään­laista tul­kin­taa. #

Siinä olet sinä suun­nil­leen sil­loin kun syn­nyt. #

Vies­ti­pom­mi­tus on alka­nut jo ennen sitä, ja kaikki yri­tyk­sesi muo­dos­taa sig­naa­leista tul­kin­toja tun­tu­vat niin kovin hapui­le­vilta, koska sinulla ei ole poh­jalla mitään minkä varaan tul­kin­to­jasi raken­tai­sit. #

Vähi­tel­len alat tie­tysti oppia, tul­kin­toja alkaa ker­tyä, ehkä imet niitä ympä­ril­läsi ole­vista ihmi­sistä, ehkä kehi­tät niitä itse, mutta huo­maa: perusta ei ole muut­tu­nut. Tul­kin­tasi raken­tu­vat yhä poh­jim­mil­laan tyh­jän päälle. #

Pala­taan pika­ke­lauk­sella nyky­het­keen. Tyh­jyy­den päälle on ker­ty­nyt tul­kin­toja, nii­den päälle uusia tul­kin­toja, nii­den päälle uusia tul­kin­toja, ker­ros ker­rok­selta lisää, ja nyt, kun luet tätä, sisäl­läsi on tul­kin­to­jen kumi­nau­ha­pallo. #

Jos et ole tai­kaus­koi­nen, tie­dät kumi­nau­ha­pal­losi ole­van sisim­mäs­sään tyhjä. Sitä­kin vii­saampi olet, jos et pidä yhtä­kään pal­losi kumi­nau­hoista pyhänä ja kos­ke­mat­to­mana: tie­dät kaik­kien tul­kin­to­jesi ole­van sinun valit­se­miasi, valit­ta­vis­sasi ja vaih­det­ta­vissa. Kun tul­kin­nat eivät toimi, etsit yksin­ker­tai­sesti nii­den tilalle jotain toi­mi­vam­paa. Jos­kus pal­loa täy­tyy pur­kaa syvem­mäl­tä­kin uusien tul­kin­to­jen sovit­ta­mi­seksi. #

Mutta kun tul­kit­set tyh­jyyttä ja yri­tät ekstra­po­loida reak­tio­tasi sii­hen, vii­sau­tesi kom­pas­tuu, mikäli käy­tät apuna koke­mus­tasi kumi­nau­ha­pal­lon ulom­pien ker­ros­ten kor­vau­tu­vuu­desta. #

Sillä: #

Kuvit­tele sig­naali, joka osoit­taa kaik­kein sisim­mät tul­kin­tasi kes­tä­mät­tö­miksi. #

Tässä, ole tark­kana: sisim­mät, perus­ta­vim­mat, tyh­jyyttä välit­tö­mästi ympä­röi­vät tul­kin­tasi ovat osoit­tau­tu­neet kes­tä­mät­tö­miksi. #

Mitä teet? #

Kor­vaat sisim­mät tul­kin­tasi toi­mi­vam­milla? #

Millä arvioit toi­mi­vuu­dem­muutta? #

Millä tul­kin­nalla arvioit eri tul­kin­to­jen toi­mi­vuu­dem­muutta? #

Mikään ver­taus­kuva ei kykene sitä välit­tä­mään, mutta ver­taus­ku­via on pakko käyt­tää, jos sitä haluaa edes joten­kin kuvailla. # Siis kun ihmi­nen alkaa tyh­jänä. Jo tässä luki­jan on vai­kea käsit­tää mistä puhu­taan....