Sain kotitehtäväksi tarkkailla vaativuuttani ja yrittää miettiä vaihtoehtoisia ajatuksia vaativuutta havaitessani. Niin tehdessäni törmäsin siihen, että näen kaikki vaativuudelleni vaihtoehtoiset ajattelumallit vain lapsellisille (lapsille) sopivina mielikuvitusleikkeinä, joilla ei ole oikeasti mitään muuta merkitystä kuin tukea positiivista (eli valheellista) minä- ja maailmankuvaa. Jaan siis ihmiset heiveröisiin, lapsenkaltaisiin olentoihin, jollaisia useimmat muut ovat, ja itseni kaltaisiin vastuullisiin yksilöihin, joiden tehtävänä on kamppailla suoraan likaisen todellisuuden kanssa ja suojella siltä noita lapsenkaltaisia, heikkoja (eli tavallisia) ihmisiä ja heidän minäkuvaansa. #

Tämän minussa hyvin syvällä olevan rakenteen takia en pysty oikeasti miettimään vaihtoehtoja noille vaativille ajatuksilleni. Se ei siis ole vain joku minua alitajunnasta hämärästi vähän sinnepäin ohjaava skeema, jonka tietoisella tasolla voisin ehkä kokea jopa epäjohdonmukaiseksi tai vieraaksi, vaan uskon siihen ihan oikeasti ja näin tietoisestikin. En halua valita lapsen roolia vastuunkantajanroolini raskaudesta huolimatta, enkä usko, että sitä tarvitsee edes perustella. #

En ole kovinkaan aktiivinen supersankari. Yhtäältä ihmiset tulevat useimmiten varsin hyvin toimeen valheellisesta positiivisuudestaan huolimatta, joten mitään pelastamista ei yleensä tarvita. Toisaalta taas koen velvollisuuksieni rajoittuvan vain niihin ihmisiin, jotka ovat minulle merkityksellisiä, eikä sellaisia ole paljon  — osittain juuri siksi, että olen näin pyrkinyt rajaamaan velvollisuuksiani. #

Tämä ajatukseni selittää aika pitkälti toiveitani ja haaveitani, joissa ihmiset luopuvat, tai heidät pakotetaan luopumaan (koska vapaaehtoinen luopuminen ei vaikuta todennäköiseltä) lapsellisesta turvallisuudentunteestaan, vain mielikuvituksessa totta olevasta hyvästä maailmastaan. Sen jälkeen alkaisi ensimmäistä kertaa historiassa ihmisen aikuisuus, jossa etsittäisiin verissäpäin ja hampaat irvessä todellisia keinoja selviytyä yksin tässä lohduttomassa, kylmässä maailmassa. #

Turhaan, tietysti, mutta ainakaan en enää joutuisi toteamaan sitä yksinäni. #