Koska psykoterapiaa ja varsinkin ryhmäterapiaaRyhmäterapiasta ei vielä tämän kirjoitushetkelläkään ole esimerkiksi suomenkielistä Wikipedia-artikkelia lainkaan. tuntui sitä aloitellessani ympäröivän salaperäisyyden verho, ajattelin käyttää saamaani tilaisuutta hyväkseni ja kirjata terapiasta ylös sellaisia vertaiskokemuksia, joita olisin kovasti halunnut itsekin lukea ennen sen alkamista. Salaperäisyys herättää ainakin minussa yleensä aina epäilyksiä myös hämäräperäisyydestä, vaikka psykoterapian kohdalla vertaiskokemuksien vähäinen tarjonta johtuukin varmasti tosiasiassa pikemminkin siinä käsiteltyjen asioiden arkaluontoisuudesta kuin taustalla vaikuttavasta, manipuloivasta kultista, joka pyrkii visusti varjelemaan salaista psykoterapiaksi nimitettyä oppiaan. #

Mikäli edellinen kuulosti koomiselta liioittelulta, niin seuraava katkelma voi osoittaa, että ainakin minulle tämä psykoterapian epäilyttävyys oli tuolloin varsin todellisen tuntuinen huolenaihe. #

Eilen oli puhetta uskonnoista ja siinä yhteydessä terapeutti yritti tapansa mukaan kääntää keskustelun yleiseltä tasolta koskemaan ryhmää ja aiheen heijastumista siihen; paljastin oman ennakkoluuloni olevan melkeinpä juuri täsmälleen sen mitä terapeutti ehdotti eli että terapian tarkoitus on yrittää jollakin tapaa saada meidät ”käännytettyä” pois kerettiläisestä pahoinvoinnistamme. #

31. maaliskuuta 2004: ”Uskon päivän iltaseurat” #

Huomattavaahan tuossa on se, että terapeutti tosiaankin sanallisti ajatukseni puolestani. En näin ollen varmaankaan ollut ensimmäinen hänen terapiassaan käynyt, jonka päässä tuonkaltaisia ajatuksia liikkui. Luulen, että edellä kuvastuva ajatteluni on sitä, mistä alan ammattilaiset käyttäisivät lastenpsykologian pioneerin, Melanie Kleinin kehittämää käsitettä vainoahdistus. Jostain syystä ryhmäpsykoterapiassa lähdetään oletuksesta, että Kleinin alkujaan varhaislapsuuden psyykkistä kehitystä kuvaamaan tarkoittama malli on sovellettavissa ryhmään, jota pidetään vuoroin vauvana, vuoroin äitinä terapeutin näytellessä isää. #

Vainoahdistus on keskimmäinen osa Kleinin varsinaista psykojargonin kruununjalokiveä, skitsoparanoidista positiota (paranoid-schizoid position). Alun skitso viittaa vauvan suhteessaan äitiin käyttämään lohkomiseen: äidin hellivän rinnan lisäksi vauvalle on olemassa paha ja vainoava rinta, vaikka todellisuudessa on kyse yhdestä ja samasta objektista. Voin sanoa ihan suoraan, ettei tämä Kleinin teoria eikä varsinkaan sen soveltaminen ryhmään ollut omiaan hälventämään psykoterapiaa kohtaan tuntemaani hämäräperäisyysepäilyä. Tosin, mikäli se oli kuin olikin vainoahdistuksen ilmentymää, niin se ahdistus-osa siitä alkoi kyllä sittemmin vähitellen hälvetä ja korvautua kiusaantuneisuudella, kun koin minua vainonnen rinnan aseistautuneen kovin epäuskottavalta tuntuvalla psykohömppäteorialla. #

Vauvan lohkaisemista äidinpuoliskoista toiselle, eli ajatukselle hyvästä ja hellivästä rinnasta, on kuitenkin sillekin haluttaessa helppo löytää ilmentymä saman istuntokerran muistiinpanoistani. Ainakin jos vähän siristää silmiä. #

Toinen mielenkiintoinen asia mikä eilen selvisi, on asia, joka minua on kiinnostanut jo kauan ennen kuin oma terapia tuli ajankohtaiseksi: mitä tapahtuu potilaille, kun terapeutille sattuu jotakin, joka estää terapian jatkumisen. Kuulemma näitä tapauksia varten pitää/pitäisi olla järjestelyt olemassa, ja ainakin meidän ryhmän osalta sellainen on olemassa. Vaikka en aktiivisesti tätä asiaa mietikään enkä sitä koskaan ole murehtinut (se vain on silloin tällöin käynyt mielessä koska kysymys on mielenkiintoinen), niin tuon kuuleminen tuntui suunnattoman hyvältä – sitä tunsi itsensä kovin tärkeäksi; ”meistä välitetään”. #

ed. #