Aloittelija arvostelee kauhukirjallisuutta
#3887. Tiistai, 18. marraskuuta 2008 klo 14.16.33, kirjoittanut Jani. 11
Luen Stephen Kingin Cujoa. Ensimmäinen Kingini, ja täytyy kyllä sanoa, etten tähän mennessä ole kovin vakuuttunut. Ei tämä nyt tosin ainakaan vielä ihan niin paskalta vaikuta kuin mitä Dean Koontzin Vieraat oli. Molempien kanssa olen kuitenkin pettynyt siihen, että vihjailut yliluonnollisesta ovat jääneet pelkkien vihjailujen tasolle. Olen tosin vasta vähän yli puolessa välissä Cujoa, joten voi tämä vielä tästä korjaantua, mutta älkää spoilatko jos tiedätte. #
Haluaisin siis sellaista kauhua, jossa yliluonnolliselle ei löydy mitään selitystä vaikka sitä haettaisiinkin. Siinä toivossa lainasin nyt valmiiksi jo seuraavaksi luettavakseni William Peter Blattyn Paholaisleegion (alkuperäisteos on Legion). En tiennyt sitä kirjaa lainatessani, mutta Wikipedian mukaan tämä on Manaajan (The Exorcist) jatko-osa. Onneksi kirja ei ainakaan sisäkansitekstin perusteella juurikaan muistuta Manaajaa, koska siinä on kyse on niin valtaisasta kulttuuri-ikonista, että kaikki saman teeman variaatiot vaikuttavat nykyisin lähinnä pahasti kuluneilta vitseiltä. Melkein yhtä pahasti kuluneilta kuin Matrix-parodiat (joita tehdään vieläkin). #
Kriteerini näiden kauhukirjojen kanssa eivät lopu tuohon yliluonnollisuusvaatimukseen. Toinen tiukka vaatimus on, että kirjassa sattuvien kauheuksien ei pidä sattua lapsille. Siitäkään syystä en pidä Cujosta. Lasten pelottelu tuntuu aika halvalta konstilta, mutta se ei ole se mikä minua siinä häiritsee. En vain haluaisi lukea pelkäävistä lapsista. Se tuntuu jotenkin ikävältä, ikään kuin ne olisivat oikeita ihmisiä. Aikuisten pelottelulla on sentään joku tarkoitus, siis kun siihen minulla lukijana liittyy sentään jonkinlainen motivaatio: joko se, että se aikuinen on tehnyt jotain piinansa ansaitakseen, tai sitten se, että minua kiinnostaa nähdä kuinka hän piinastaan selviytyy, vai selviytyykökään. Jos se piinattu on lapsi, niin sehän on pelkästään murheellista. #
Kauhun ammentaminen kirjoista voi ehkä vaikuttaa sikäli ristiriitaiselta, että vastikään ylistin elokuvia eriskummallisuuksien ykkösmediana. Ristiriitaa ei kuitenkaan ole, sillä vältän kauhuelokuvia juuri sen vuoksi, että niissä ne kaiken maailman hirvitykset tehoavat niin hyvin — liian hyvin minun jäniksenluontoni kannalta. Kauhuelokuvat kiinnostaisivat kyllä minua, mutta niiden jälkeen yksinäisyys koettelee todellisuudentajuani liian rankasti. Ei se kaukana ole näiden kirjojenkaan kanssa. #
