Luen Step­hen Kingin Cujoa. Ensim­mäi­nen Kin­gi­ni, ja täy­tyy kyl­lä sanoa, etten tähän men­nes­sä ole kovin vakuut­tu­nut. Ei tämä nyt tosin aina­kaan vie­lä ihan niin pas­kal­ta vai­ku­ta kuin mitä Dean Koontzin Vie­raat oli. Molem­pien kans­sa olen kui­ten­kin pet­ty­nyt sii­hen, että vih­jai­lut yli­luon­nol­li­ses­ta ovat jää­neet pelk­kien vih­jai­lu­jen tasol­le. Olen tosin vas­ta vähän yli puo­les­sa välis­sä Cujoa, joten voi tämä vie­lä täs­tä kor­jaan­tua, mut­ta älkää spoi­lat­ko jos tie­dät­te. #

Haluai­sin siis sel­lais­ta kau­hua, jos­sa yli­luon­nol­li­sel­le ei löy­dy mitään seli­tys­tä vaik­ka sitä haet­tai­siin­kin. Sii­nä toi­vos­sa lai­na­sin nyt val­miik­si jo seu­raa­vak­si luet­ta­vak­se­ni Wil­liam Peter Blat­tyn Paho­lais­lee­gion (alku­pe­räis­teos on Legion). En tien­nyt sitä kir­jaa lai­na­tes­sa­ni, mut­ta Wiki­pe­dian mukaan tämä on Manaa­jan (The Exorcist) jat­ko-osa. Onnek­si kir­ja ei aina­kaan sisä­kan­si­teks­tin perus­teel­la juu­ri­kaan muis­tu­ta Manaa­jaa, kos­ka sii­nä on kyse on niin val­tai­sas­ta kult­tuu­ri-iko­nis­ta, että kaik­ki saman tee­man vari­aa­tiot vai­kut­ta­vat nykyi­sin lähin­nä pahas­ti kulu­neil­ta vit­seil­tä. Mel­kein yhtä pahas­ti kulu­neil­ta kuin Mat­rix-paro­diat (joi­ta teh­dään vie­lä­kin). #

Kri­tee­ri­ni näi­den kau­hu­kir­jo­jen kans­sa eivät lopu tuo­hon yli­luon­nol­li­suus­vaa­ti­muk­seen. Toi­nen tiuk­ka vaa­ti­mus on, että kir­jas­sa sat­tu­vien kau­heuk­sien ei pidä sat­tua lap­sil­le. Sii­tä­kään syys­tä en pidä Cujos­ta. Las­ten pelot­te­lu tun­tuu aika hal­val­ta kons­til­ta, mut­ta se ei ole se mikä minua sii­nä häi­rit­see. En vain haluai­si lukea pel­kää­vis­tä lap­sis­ta. Se tun­tuu joten­kin ikä­väl­tä, ikään kuin ne oli­si­vat oikei­ta ihmi­siä. Aikuis­ten pelot­te­lul­la on sen­tään joku tar­koi­tus, siis kun sii­hen minul­la luki­ja­na liit­tyy sen­tään jon­kin­lai­nen moti­vaa­tio: joko se, että se aikui­nen on teh­nyt jotain pii­nan­sa ansai­tak­seen, tai sit­ten se, että minua kiin­nos­taa näh­dä kuin­ka hän pii­nas­taan sel­viy­tyy, vai sel­viy­tyy­kö­kään. Jos se pii­nat­tu on lap­si, niin sehän on pel­käs­tään mur­heel­lis­ta. #

Kau­hun ammen­ta­mi­nen kir­jois­ta voi ehkä vai­kut­taa sikä­li ris­ti­rii­tai­sel­ta, että vas­ti­kään ylis­tin elo­ku­via eris­kum­mal­li­suuk­sien ykkös­me­dia­na. Ris­ti­rii­taa ei kui­ten­kaan ole, sil­lä väl­tän kau­hue­lo­ku­via juu­ri sen vuok­si, että niis­sä ne kai­ken maa­il­man hir­vi­tyk­set tehoa­vat niin hyvin — lii­an hyvin minun jänik­sen­luon­to­ni kan­nal­ta. Kau­hue­lo­ku­vat kiin­nos­tai­si­vat kyl­lä minua, mut­ta nii­den jäl­keen yksi­näi­syys koet­te­lee todel­li­suu­den­ta­jua­ni lii­an ran­kas­ti. Ei se kau­ka­na ole näi­den kir­jo­jen­kaan kans­sa. #