“Lyhyes­ti sanot­tu­na tulen pitä­mään itseä­ni täy­sin oikeu­tet­tu­na totea­maan, että ryh­mä elät­te­lee tiet­tyä käsi­tys­tä, vaik­ka todel­li­suu­des­sa ken­ties vain yksi tai kak­si ihmis­tä näyt­täi­si käyt­täy­ty­mi­sel­lään tar­joa­van poh­jaa täl­lai­sel­le väit­tä­mäl­le, jos ryh­mä ei kysei­ses­sä tilan­tees­sa osoi­ta mitään ulkoi­sia merk­ke­jä saa­man­sa joh­don vas­tus­ta­mi­ses­ta.” #

# W. R. Bion: Koke­muk­sia ryh­mis­tä: ryh­mä­dy­na­miik­ka psy­koa­na­lyy­sin näkö­kul­mas­ta, s. 46 #

Tuom­moi­seen­ko se perus­tuu?! #

Jo minä olen­kin ihme­tel­lyt, että mis­tä hatus­ta se tera­peut­ti nii­tä “ryh­mä sitä”, “ryh­mä tätä” -tul­kin­to­jaan vete­lee! Elä­tin toi­voa, että sii­nä taus­tal­la oli­si edes joku sel­lai­nen sanal­lis­ten Rorschac­hin mus­te­läis­kien vas­ti­ne, mut­ta ei… #

Eipä ihme­kään, että yleen­sä nii­tä tul­kin­to­ja seu­raa yleen­sä vain syvä hil­jai­suus tai sit­ten viit­se­liäi­sim­pien kiis­tä­mis­yri­tyk­set (“no itse asias­sa minä aina­kin sitä­sun­tä­tä”). Tai sit­ten koko tul­kin­nan sivuut­ta­mi­nen. #

“Miten näi­den kol­men käsit­teen — ryh­mä­men­ta­li­tee­tin, ryh­mä­kult­tuu­rin ja yksi­lön — käyt­tö toi­sis­taan riip­pu­vai­si­na ilmiöi­nä sit­ten toi­mii käy­tän­nös­sä? Ei kovin hyvin. Havait­sin, että ryh­mä rea­goi uuvut­ta­van sat­tu­man­va­rai­sel­la taval­la. […] Ryh­mä muut­tui minul­le käsit­tä­mät­tö­mil­lä tavoil­la, enkä osan­nut sovel­taa teo­rioi­ta­ni mil­lään itseä­ni vakuut­ta­val­la taval­la. Joko tun­sin nii­den ole­van sovel­tu­mat­to­mia, tai sit­ten ne tun­tui­vat valai­se­van jotain vähä­pä­töis­tä puol­ta tilan­tees­ta.” #

ed., s. 48 #

Hah! Sii­nä näet, pöl­jä Bion! #

“Sanoin, että tul­kin­nan vai­ku­tus oli sat­tu­man­va­rai­nen. jon­kin ajan kulut­tua olin kui­ten­kin huo­maa­vi­na­ni tiet­ty­jen käyt­täy­ty­mis­ra­ken­tei­den tois­tu­mis­ta, eri­tyi­ses­ti yhden, seu­raa­van­lai­sen: kak­si ryh­män jäsen­tä syven­tyi kes­kus­te­luun; väliin hei­dän sanan­vaih­ton­sa oli mil­tei ole­ma­ton­ta, mut­ta ilmeis­tä oli, että he oli­vat teke­mi­sis­sä kes­ke­nään ja että myös koko ryh­mä oli sitä miel­tä.” #

ed., s. 49 #

Ja mihin joh­to­pää­tök­seen psy­koa­na­lyy­tik­ko hyp­pää? Mihin­pä muu­hun­kaan kuin… #

“Aina kun kah­den ihmi­sen — oli­pa kysees­sä sit­ten mies ja nai­nen, mies ja mies tai nai­nen ja nai­nen — kes­ken alkaa ryh­mäs­sä sukeu­tua täl­lai­nen suh­de, sekä ryh­mä että kysei­nen pari näyt­tä­vät läh­te­vän sii­tä perus­o­let­ta­muk­ses­ta, että suh­de on sek­su­aa­li­nen.” #

ed., s. 49 #

Ta-daa! #

Saa­ta­nan sek­si­hul­lut ana­lyy­ti­kot. #

“On ikään kuin kah­den ihmi­sen lähen­ty­mi­sel­le ei osat­tai­si aja­tel­la mui­ta syi­tä kuin sek­si.” #

ed., s. 49 #

Täs­mäl­leen niin! Mut­ta tai­sit nyt täs­sä, Bion, lip­saut­taa jotain sii­tä, miten kal­tais­te­si put­kiai­vo-ana­lyy­ti­koi­den ajat­te­lu toi­mii etkä suin­kaan sii­tä, miten ihmis­ten yleen­sä, oli­vat­pa sit­ten ryh­mäs­sä tai eivät. #

Ahaa, myö­hem­min Bion täs­men­tää ryh­mä­men­ta­li­teet­ti-käsi­tet­tään kos­ka on havain­nut sen tuos­sa edel­lä toi­mi­mat­to­mak­si: #

“Ryh­mä­men­ta­li­teet­ti on ryh­män tah­don yksi­mie­li­nen ilmaus, johon yksi­lö vai­kut­taa tavoil­la, joi­ta hän ei tie­dos­ta, ja joka vai­kut­taa yksi­löön epä­miel­lyt­tä­väs­ti aina kun yksi­lö ajat­te­lee tai käyt­täy­tyy perus­o­let­ta­muk­sis­ta poik­kea­val­la taval­la. Se on siten kes­ki­näi­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen koneis­to, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on var­mis­taa, että ryh­mä elää sopusoin­nus­sa perus­o­let­ta­mus­ten kans­sa.” #

ed., s. 52 #

Puhues­saan perus­o­let­ta­muk­sis­ta Bion tar­koit­taa parien osal­ta tuo­ta sek­su­aa­li­suuso­le­tus­taan, ryh­män osal­ta ryh­män pyr­ki­mys­tä itse­säi­ly­tyk­seen (“ihmi­set kokoon­tu­vat ryh­mäk­si tar­koi­tuk­sel­la säi­lyt­tää ryh­mä” käyt­täen kei­noi­naan pake­ne­mis­ta ja tais­te­le­mis­ta) ja ryh­män ja sen joh­ta­jan suh­tees­ta, että “ryh­mä on kokoon­tu­nut saa­dak­seen tur­vaa yhdes­tä yksi­lös­tä, jota ryh­män jäse­net ovat riip­pu­vai­sia”. #

Olen väsy­nyt, enkä sik­si jak­sa kir­joit­taa­kaan, mut­ta se väsy­mys on kai­ken­kat­ta­vaa eikä siis kir­joi­tus­vä­sy­mys­tä. Vaik­ka voi­si­han sitä tie­tys­ti väit­tää, että nii­tä kah­ta on minun koh­dal­la­ni mah­do­ton­ta erot­taa toi­sis­taan, kos­ka en minä tee mitään muu­ta kuin tätä. Mut­ta kyl­lä minä sen tun­nen, etten jak­sa mitään enkä innos­tu mis­tään. Onnek­si aina­kin elo­ku­vien tai Hol­me­sin kat­se­lu mais­tuu, vaik­ka minun täy­tyy­kin kerä­tä kaik­ki voi­ma­ni jak­saak­se­ni lait­taa jotain pyö­ri­mään. #

Niin ja tie­tys­ti­hän sitä aina jak­saa syö­dä, jos ei muu­ta. Ruo­ka mais­tuu aina, tai vaik­kei mais­tui­si­kaan, sitä mät­tää sil­ti­kin sisään­sä kuvi­tel­len saa­van­sa sii­tä loh­tua. Ruu­al­la­han se kaik­ki para­nee­kin, joo. Vas­ten­mie­lis­tä tou­hua, suruun­sa syö­mi­nen. Oste­le­mi­nen on vähem­män vas­ten­mie­li­nen loh­du­ke, mut­ta se käy lom­pa­kon pääl­le. #

Ja kuin­ka kie­roa sekin on, että kun on joku, jota ikä­vöi, niin sitä on pal­jon yksi­näi­sem­pi kuin sil­loin kun ei ketään ole? #

Voi­dak­seen todel­la ymmär­tää tämän täy­tyy ensin ymmär­tää, että on eläin. Useim­mat meis­tä ihmi­sis­tä tees­ken­te­le­vät koko elä­män­sä ole­van­sa jotain muu­ta ja sen takia ajat­te­lem­me, että “eläin­luon­tom­me” on mah­dol­lis­ta jät­tää huo­miot­ta tai jol­lain taval­la ylit­tää - mie­luus­ti niin, että sen voi samal­la jät­tää huo­miot­ta. Syn­tyy vää­rä kah­tia­ja­ko “ihmi­nen vai eläin”, kun totuus oli­si “ihmi­nen ja eläin”. Emme ole yksin - mei­tä on kak­si. Lisäk­si meis­tä se, joka kuvit­te­lee joh­ta­van­sa onkin todel­li­suu­des­sa vain tuo­re ohjel­mis­to­päi­vi­tys joka pyö­rii erit­täin hie­nos­tu­neen, mil­joo­nia vuo­sia hio­tun käyt­tö­jär­jes­tel­män alai­suu­des­sa - käyt­tö­jär­jes­tel­män, joka kyke­nee val­lan hyvin pyö­ri­mään myös ilman sinua. #

Juu­ri niin. “Sinä” olet pelk­kä alioh­jel­ma, vie­lä­pä var­sin uusi sel­lai­nen. Olet kuin käyt­tä­jä­ti­las­sa pyö­ri­vä aju­ri joka pää­see käsik­si osaan yti­men datas­ta, mut­ta näet ja hal­lit­set vain sen ver­ran kuin ydin sal­lii. Et pää­se suo­raan käsik­si yti­men pro­ses­sia­va­ruu­teen, mut­ta voit lähet­tää sil­le pyyn­tö­jä ja saa­da sil­tä ilmoi­tuk­sia. Suu­rin osa ihmis­luon­nos­ta­si sijait­see koko­naan pro­ses­sia­va­ruu­te­si ulko­puo­lel­la ja havain­to- ja hal­lin­ta­ky­ky­si ulot­tu­mat­to­mis­sa. #

Phil­lip J. Eby: “The Mul­tiple Self” (dirtSimple.org, via Pin­se­ri; suo­men­nos oma­ni) #

Vali­tet­ta­vas­ti täs­tä­kään ana­lo­gias­ta ei ole apua sär­ky­neen mie­len, hajon­neen sys­tee­min kor­jaa­mi­ses­sa. Sil­lä voi­nee pikem­min­kin kor­kein­taan vain viri­tel­lä toi­mi­vaa jär­jes­tel­mää. #

Phil­li­pin meta­fo­ra kuvas­taa var­sin hyvin omaa ajat­te­lua­ni ja var­sin­kin mer­kin­tää seu­raa­vat kom­men­tit muis­tut­ta­vat vie­rau­den tun­tees­ta: miten ihmees­sä muut ihmi­set oikein itsen­sä käsit­tä­vät, jos eivät ker­ran täl­lä taval­la? Miten ihmees­sä he voi­vat sel­viy­tyä elä­mäs­tään, useim­mat luul­ta­vas­ti jopa minua parem­min, niin har­hai­sel­la tai vähäi­sel­lä käsi­tyk­sel­lä oman mie­len toi­min­nas­ta? #

“Hän oli tie­toi­nen — niin kuin sel­lai­nen ihmi­nen on, joka kyke­nee yhdis­tä­mään mie­li­ku­vi­tuk­sen tie­teen tun­te­muk­seen — sii­tä että lait­to­muu­den kes­kel­lä elä­vil­lä nyky­ajan ihmi­sil­lä on tai­pu­mus kam­mot­ta­val­la taval­la tois­taa alku­kan­tai­sil­ta ja raa­oil­ta esi-isil­tä perit­ty­jä pimeim­piä vais­ton­va­rai­sia käyt­täy­ty­mis­kaa­vo­ja päi­vit­täi­ses­sä elä­mäs­sään ja ritu­aa­li­me­nois­saan; ja kos­ka hän piti ihmi­sis­tä, hän oli usein kat­sel­lut puis­ta­tuts­ta tun­tien samea­sil­mäis­ten ja roko­nar­pis­ten nuo­ru­kais­ten hoi­laa­via ja kiroi­le­via kul­kuei­ta, jot­ka mut­kit­te­li­vat pit­kin katu­ja aamun pimei­nä tun­tei­na. […] #

He kyl­mä­si­vät ja kieh­toi­vat Malo­nea enem­män kuin hän roh­ke­ni tun­nus­taa työ­to­ve­reil­leen polii­si­voi­mis­sa, sil­lä hän oli näke­vi­nään heis­sä jon­kin kam­mot­ta­van salai­suuk­sien jat­ku­mon; jon­kin pirul­li­sen ja arvoi­tuk­sel­li­sen, iki­van­han kaa­van, jol­la ei ollut mitään teke­mis­tä nii­den sur­kei­den tie­to­jen kans­sa, jot­ka polii­si oli kerän­nyt hei­dän elin­ta­vois­taan ja mie­li­pai­kois­taan ja kir­jan­nut tun­nol­li­ses­ti ja muo­dol­li­sen tar­kas­ti arkis­toi­hin­sa. Syväl­lä sisim­mäs­sään hän tun­si, että hei­dän täy­tyi olla jon­kin kar­mai­se­van ja alku­kan­tai­sen perin­teen jat­ka­jia, osal­li­sia sel­lais­ten kult­tien ja ritu­aa­lien ala-arvoi­siin ja haja­nai­siin jään­tei­siin, jot­ka oli­vat van­hem­pia kuin koko ihmis­kun­ta. Sii­hen viit­ta­si hei­dän yhte­näi­syy­ten­sä ja tark­ka­ra­jai­suu­ten­sa, ja se näkyi poik­keuk­sel­li­sen epä­luu­loi­se­na suh­tau­tu­mi­se­na jär­jes­tyk­seen, joka vaa­ni hei­dän sii­vot­to­man epä­jär­jes­tyk­sen­sä taus­tal­la.” #

H. P. Lovec­raft: Red Hoo­kin kau­hu (Var­jo men­nei­syy­des­tä -novel­li­ko­koel­mas­ta; suo­men­ta­nut Ilk­ka Ääre­lä) #

Myös Lovec­raft tun­tui tie­tä­vän, mikä ihmi­siä ohjai­lee, vaik­ka tapan­sa mukaan myös täs­sä tari­nas­sa liit­ti sii­hen sit­ten lopul­ta jotain yli­luon­nol­lis­ta. #