Voi­dak­seen todel­la ymmär­tää tämän täy­tyy ensin ymmär­tää, että on eläin. Useim­mat meis­tä ihmi­sis­tä tees­ken­te­le­vät koko elä­män­sä ole­van­sa jotain muu­ta ja sen takia ajat­te­lem­me, että “eläin­luon­tom­me” on mah­dol­lis­ta jät­tää huo­miot­ta tai jol­lain taval­la ylit­tää - mie­luus­ti niin, että sen voi samal­la jät­tää huo­miot­ta. Syn­tyy vää­rä kah­tia­ja­ko “ihmi­nen vai eläin”, kun totuus oli­si “ihmi­nen ja eläin”. Emme ole yksin - mei­tä on kak­si. Lisäk­si meis­tä se, joka kuvit­te­lee joh­ta­van­sa onkin todel­li­suu­des­sa vain tuo­re ohjel­mis­to­päi­vi­tys joka pyö­rii erit­täin hie­nos­tu­neen, mil­joo­nia vuo­sia hio­tun käyt­tö­jär­jes­tel­män alai­suu­des­sa - käyt­tö­jär­jes­tel­män, joka kyke­nee val­lan hyvin pyö­ri­mään myös ilman sinua. #

Juu­ri niin. “Sinä” olet pelk­kä alioh­jel­ma, vie­lä­pä var­sin uusi sel­lai­nen. Olet kuin käyt­tä­jä­ti­las­sa pyö­ri­vä aju­ri joka pää­see käsik­si osaan yti­men datas­ta, mut­ta näet ja hal­lit­set vain sen ver­ran kuin ydin sal­lii. Et pää­se suo­raan käsik­si yti­men pro­ses­sia­va­ruu­teen, mut­ta voit lähet­tää sil­le pyyn­tö­jä ja saa­da sil­tä ilmoi­tuk­sia. Suu­rin osa ihmis­luon­nos­ta­si sijait­see koko­naan pro­ses­sia­va­ruu­te­si ulko­puo­lel­la ja havain­to- ja hal­lin­ta­ky­ky­si ulot­tu­mat­to­mis­sa. #

Phil­lip J. Eby: “The Mul­tiple Self” (dirtSimple.org, via Pin­se­ri; suo­men­nos oma­ni) #

Vali­tet­ta­vas­ti täs­tä­kään ana­lo­gias­ta ei ole apua sär­ky­neen mie­len, hajon­neen sys­tee­min kor­jaa­mi­ses­sa. Sil­lä voi­nee pikem­min­kin kor­kein­taan vain viri­tel­lä toi­mi­vaa jär­jes­tel­mää. #

Phil­li­pin meta­fo­ra kuvas­taa var­sin hyvin omaa ajat­te­lua­ni ja var­sin­kin mer­kin­tää seu­raa­vat kom­men­tit muis­tut­ta­vat vie­rau­den tun­tees­ta: miten ihmees­sä muut ihmi­set oikein itsen­sä käsit­tä­vät, jos eivät ker­ran täl­lä taval­la? Miten ihmees­sä he voi­vat sel­viy­tyä elä­mäs­tään, useim­mat luul­ta­vas­ti jopa minua parem­min, niin har­hai­sel­la tai vähäi­sel­lä käsi­tyk­sel­lä oman mie­len toi­min­nas­ta? #

“Hän oli tie­toi­nen — niin kuin sel­lai­nen ihmi­nen on, joka kyke­nee yhdis­tä­mään mie­li­ku­vi­tuk­sen tie­teen tun­te­muk­seen — sii­tä että lait­to­muu­den kes­kel­lä elä­vil­lä nyky­ajan ihmi­sil­lä on tai­pu­mus kam­mot­ta­val­la taval­la tois­taa alku­kan­tai­sil­ta ja raa­oil­ta esi-isil­tä perit­ty­jä pimeim­piä vais­ton­va­rai­sia käyt­täy­ty­mis­kaa­vo­ja päi­vit­täi­ses­sä elä­mäs­sään ja ritu­aa­li­me­nois­saan; ja kos­ka hän piti ihmi­sis­tä, hän oli usein kat­sel­lut puis­ta­tuts­ta tun­tien samea­sil­mäis­ten ja roko­nar­pis­ten nuo­ru­kais­ten hoi­laa­via ja kiroi­le­via kul­kuei­ta, jot­ka mut­kit­te­li­vat pit­kin katu­ja aamun pimei­nä tun­tei­na. […] #

He kyl­mä­si­vät ja kieh­toi­vat Malo­nea enem­män kuin hän roh­ke­ni tun­nus­taa työ­to­ve­reil­leen polii­si­voi­mis­sa, sil­lä hän oli näke­vi­nään heis­sä jon­kin kam­mot­ta­van salai­suuk­sien jat­ku­mon; jon­kin pirul­li­sen ja arvoi­tuk­sel­li­sen, iki­van­han kaa­van, jol­la ei ollut mitään teke­mis­tä nii­den sur­kei­den tie­to­jen kans­sa, jot­ka polii­si oli kerän­nyt hei­dän elin­ta­vois­taan ja mie­li­pai­kois­taan ja kir­jan­nut tun­nol­li­ses­ti ja muo­dol­li­sen tar­kas­ti arkis­toi­hin­sa. Syväl­lä sisim­mäs­sään hän tun­si, että hei­dän täy­tyi olla jon­kin kar­mai­se­van ja alku­kan­tai­sen perin­teen jat­ka­jia, osal­li­sia sel­lais­ten kult­tien ja ritu­aa­lien ala-arvoi­siin ja haja­nai­siin jään­tei­siin, jot­ka oli­vat van­hem­pia kuin koko ihmis­kun­ta. Sii­hen viit­ta­si hei­dän yhte­näi­syy­ten­sä ja tark­ka­ra­jai­suu­ten­sa, ja se näkyi poik­keuk­sel­li­sen epä­luu­loi­se­na suh­tau­tu­mi­se­na jär­jes­tyk­seen, joka vaa­ni hei­dän sii­vot­to­man epä­jär­jes­tyk­sen­sä taus­tal­la.” #

H. P. Lovec­raft: Red Hoo­kin kau­hu (Var­jo men­nei­syy­des­tä -novel­li­ko­koel­mas­ta; suo­men­ta­nut Ilk­ka Ääre­lä) #

Myös Lovec­raft tun­tui tie­tä­vän, mikä ihmi­siä ohjai­lee, vaik­ka tapan­sa mukaan myös täs­sä tari­nas­sa liit­ti sii­hen sit­ten lopul­ta jotain yli­luon­nol­lis­ta. #