Aamu­pa­lal­la oli puhet­ta tukis­ta, kun iro­kee­si­ni herät­ti huo­mio­ta. #

Tein Pyt­ha­go­ras­ta, se vai­kea kuvio oli­kin 85. eikä 81. Enkä saa­nut sitä vie­lä­kään läpi, oli pak­ko hypä­tä yli. Sit­ten kyl­lä ete­nin kuin liu­ku­hih­nal­la pääl­le sadan. #

Ruo­ka­na oli stro­ga­no­via, oli ihan kel­vol­lis­ta. #

Oma­hoi­ta­jan kans­sa päh­käil­tiin lisää vil­la­koi­ra­ni ydin­tä. Huo­mi­saa­mu­na on hoi­to­ko­kous, saa näh­dä sit­ten. Aina­kaan se ei nyt ole sii­tä kiin­ni, ettei­kö ongel­ma­ni oli­si sel­vä. #

Vii­me vii­kol­la olin sun­nun­tai­na jo niin puh­ki­poik­ki, etten mei­nan­nut jak­saa, ja se ohjel­ma oli­si ollut vii­kon­lo­pun kol­mes­ta päi­väs­tä ran­kin. Niin­pä vaih­doin lau­an­tain ja sun­nun­tain ohjel­mat, eli tein tänään huo­mi­sen ohjel­man, huo­men­na teen tämän­päi­väi­sen. Näin huo­mi­nen on tasoi­tuk­se­na vähän kevyem­pi. #

Kävin aptee­kis­sa osta­mas­sa isot kasat lääk­kei­tä, nyt nii­tä taas pii­saa. #

Kävin sau­nas­sa ja söin muta­kak­kua. #

Aamu­pa­lal­la olin tup­pi­suu­na. #

Ren­tou­tus­ryh­mäs­sä jän­ni­tet­tiin ja ren­tou­dut­tiin. Huo­ma­sin (taas), että hen­gi­tän huo­nos­ti tai en ollen­kaan. Nyt sii­hen tosin oli ihan jär­ki­se­li­tys: olen oppi­nut hen­git­tä­mään ulos supis­taes­sa­ni, ja tuos­sa ohjel­mas­sa supis­tuk­set kes­ti­vät pal­jon kau­em­min kuin yksi nor­maa­li ulos­hen­gi­tys. #

Ruo­ka­na oli jotain pane­roi­tua pih­viä ja pot­tu­muusia. Oli oikein hyvää. #

En eden­nyt Pyt­ha­go­ra­sis­sa yhtään, se 81. kuvio on per­ha­nan vai­kea. #

Ker­roin oma­hoi­ta­jal­le moti­vaa­tio-ongel­mis­ta­ni. Nyt on parem­pi mie­li sen suh­teen, sil­lä etu­kä­teen pel­kä­sin, että se vaa­ran­tai­si jat­kon. Tuo kun antai­si hyvän tilai­suu­den käy­dä käsik­si ongel­man yti­meen pai­kas­sa, johon olen sitä var­ten tul­lut. #

Ongel­man ydin­hän on siis, että sii­nä, mis­sä ihmi­set ilmei­ses­ti yleen­sä ryh­mään jou­dut­tu­aan alka­vat vää­jää­mät­tä lähen­tyä toi­si­aan ja oma­na itse­nä ole­mi­nen siis hel­pot­tuu, minul­la käy päin­vas­toin: se, mitä oikeas­ti olen, ajau­tuu sisäl­lä­ni yhä tiu­kem­min eris­tyk­siin, ja ulko­maa­il­man kans­sa kom­mu­ni­koi­maan jää vain val­heel­li­nen kuo­ri. Tähän roo­liin siir­ty­mi­nen on ras­kas­ta eikä kuo­ren kom­mu­ni­koin­ti tuo­ta minul­le sel­lais­ta aitoa mie­li­hy­vää, jota muut ihmi­set ilmei­ses­ti sosi­aa­li­sis­ta kon­tak­teis­ta saa­vat. Ei siis ole kum­ma­kaan, että mie­luum­min olen yksin. #

Oma­na itse­nä­ni ole­mi­nen­han on juu­ri sitä, min­kä har­joit­te­lua var­ten tämä jak­so minul­le hom­mat­tiin. Tur­hau­tu­mi­se­ni joh­tuu sii­tä, etten vie­lä tähän men­nes­sä (kol­mas­osa jak­soa taka­na) ole saa­nut yhtään sen lan­gan­pääs­tä kiin­ni. Tilai­suu­det kom­mu­ni­koi­da eivät yksi­nään rii­tä: ajau­dun vain tuo­hon yllä kuvaa­maa­ni allik­koon, jol­lei jon­kin sor­tin inter­ven­tio­ta tapah­du. Jon­kin pääs­sä­ni pitäi­si muut­tua, mut­ta minul­la itsel­lä­ni ei ole aavis­tus­ta­kaan miten sii­hen pää­si­si kiin­ni. #