Meinasin jo lähettää vihapostia Ben-sedälle, jonka paskamaisen samannäköiset pakkaukset olivat näköjään onnistuneet hämäämään minut ostamaan pitkäjyväistä riisiä keitinpusseissa, ja pulittamaan siitä siten melkein kaksinkertaisen hinnan tavalliseen verrattuna. Ben-sedän riisisivun kuva valehtelee, sillä tuo keitinpussipakkaus on väriltään täysin identtinen tavallisen kanssa, ja sitä paitsi sen keittoaika on minun kaapissani nyt olevan pakkauksen mukaan kymmenen minuuttia eikä samat 15 kuin tavallisella, niin kuin tuo kuva väittää. Mitä järkeä sitä silloin olisi mainostaa nopeasti valmistettavana (”Uncle Ben’s keitinpussiriisin valmistus on todella helppoa ja nopeata.”)? #

Mutta en jaksanut sitten. #

Videojulkaiseminen on räjähtämäisillään. Jatkoin Näkymättömän tytön esimerkin innoittamana kokeilujani, mutta mitään julkaistavaa minulla ei vieläkään ole, valitan. #

Sen sijaan käsitykseni esiintymiseeni liittyvästä inhosta on täsmentynyt. Nyt en enää niinkään kammoksu ääntäni — nyt alkaa tuntua siltä, että sen voisin sietääkin — kuin puhetyyliäni noin muutoin. Suuni tekee näköjään virhelyöntejä jotakuinkin samaa tahtia kuin sormeni tekevät niitä näppäimistöllä, mutta videolta niitä ei voi pyyhkiä aloittamatta virkettä tai kappaletta kokonaan alusta. #

Ja sitten, jos tekisin uudelleenottoja niin kauan, että tulos tyydyttäisi itseäni, lopputulos ei kuitenkaan tyydyttäisi minua. Se ei nimittäin enää olisi minua itseäni, vaan harjoiteltu ohjelmanumero, jonka esittäjällä ei ole merkitystä. Aargh, kuinka ristiriitaista! #

Ehkä kaikkein eniten minua tuossa omassa esiintymisessäni risoo tolkuton epävarmuuteni ja siitä johtuva epämiehuudentunne. Itsevarmuus olisi valttia, ja sitä minulla piisaa vain niin kauan kuin saan pitää suuni kiinni. Mutta suun avaaminen avaa tien miljoonalle demonille päästä sisään ja ulos… ja tuossa puolestaan tuli juuri hyvä esimerkki siitä, millä yritän kompensoida epävarmuuttani: suunnattomalla teennäisyydellä. #

Täällä tekstissä se ei minua niinkään haittaa jostain syystä. Sillä kyllähän sitä teennäisyyttä täälläkin piisaa, niin kuin hyvin tiedätte. Täällä minä pystyn kuitenkin jotenkin hyväksymään sen, että tällainen minä olen, enkä ota sitä niin vakavasti. Mutta sitten kun näen videolta, että sellainen minä tosiaan olen, niin… huh huh. #

Tarinoissa, joissa esiintyy sotaveteraani, sillä veteraanilla on usein vanha sotavamma, jota silloin tällöin kolottaa. Minusta se on aina ollut erityisen hieno verbi tällaisessa yhteydessä. Sitä käyttämällä sotavamman aiheuttama kipu saadaan kuulostamaan joltain muulta kuin kivulta. Eikä se pelkästään menetä negatiivisuuttaan, vaan siitä tulee kolottaa-verbin ansiosta suorastaan jotain positiivista, kuin jokin mystinen kello, jonka tehtävä on soimalla muistuttaa muita ihmisiä veteraanin tekemästä uhrauksesta. #

Nykyisin minua itseäni kolottaa aina silloin tällöin, päästä. Jostain syystä se ei kuitenkaan psyykkisen vamman yhteydessä tunnu yhtään niin hienolta kuin miltä se sotaveteraanin sirpale- tai luotikolotuksen yhteydessä kuulostaa. Se johtuu ehkä siitäkin, ettei minun uhrauksessani ole mitään, mistä voisin kolotuksestani puhumalla kanssaihmisiä muistuttaa. Tapoihini ei kuulu pitää kynttilääni vakan alla, vaan kyse on siitä, että jos ihminen hajoaa pelkästään heiveröyttään, niin sehän on vain luonnollista ja korkeintaan häpeäksi, jos mitään. #