Mei­na­sin jo lähet­tää viha­pos­tia Ben-sedäl­le, jon­ka pas­ka­mai­sen saman­nä­köi­set pak­kauk­set oli­vat näkö­jään onnis­tu­neet hämää­mään minut osta­maan pit­kä­jy­väis­tä rii­siä kei­tin­pus­seis­sa, ja pulit­ta­maan sii­tä siten mel­kein kak­sin­ker­tai­sen hin­nan taval­li­seen ver­rat­tu­na. Ben-sedän rii­si­si­vun kuva valeh­te­lee, sil­lä tuo kei­tin­pus­si­pak­kaus on väril­tään täy­sin ident­ti­nen taval­li­sen kans­sa, ja sitä pait­si sen keit­toai­ka on minun kaa­pis­sa­ni nyt ole­van pak­kauk­sen mukaan kym­me­nen minuut­tia eikä samat 15 kuin taval­li­sel­la, niin kuin tuo kuva väit­tää. Mitä jär­keä sitä sil­loin oli­si mai­nos­taa nopeas­ti val­mis­tet­ta­va­na (“Uncle Ben’s kei­tin­pus­si­rii­sin val­mis­tus on todel­la help­poa ja nopea­ta.”)? #

Mut­ta en jak­sa­nut sit­ten. #

Video­jul­kai­se­mi­nen on räjäh­tä­mäi­sil­lään. Jat­koin Näky­mät­tö­män tytön esi­mer­kin innoit­ta­ma­na kokei­lu­ja­ni, mut­ta mitään jul­kais­ta­vaa minul­la ei vie­lä­kään ole, vali­tan. #

Sen sijaan käsi­tyk­se­ni esiin­ty­mi­see­ni liit­ty­väs­tä inhos­ta on täs­men­ty­nyt. Nyt en enää niin­kään kam­mok­su ään­tä­ni — nyt alkaa tun­tua sil­tä, että sen voi­sin sie­tää­kin — kuin puhe­tyy­liä­ni noin muu­toin. Suu­ni tekee näkö­jään vir­he­lyön­te­jä jota­kuin­kin samaa tah­tia kuin sor­me­ni teke­vät nii­tä näp­päi­mis­töl­lä, mut­ta videol­ta nii­tä ei voi pyyh­kiä aloit­ta­mat­ta vir­ket­tä tai kap­pa­let­ta koko­naan alus­ta. #

Ja sit­ten, jos teki­sin uudel­leen­ot­to­ja niin kau­an, että tulos tyy­dyt­täi­si itseä­ni, lop­pu­tu­los ei kui­ten­kaan tyy­dyt­täi­si minua. Se ei nimit­täin enää oli­si minua itseä­ni, vaan har­joi­tel­tu ohjel­ma­nu­me­ro, jon­ka esit­tä­jäl­lä ei ole mer­ki­tys­tä. Aargh, kuin­ka ris­ti­rii­tais­ta! #

Ehkä kaik­kein eni­ten minua tuos­sa omas­sa esiin­ty­mi­ses­sä­ni risoo tol­ku­ton epä­var­muu­te­ni ja sii­tä joh­tu­va epä­mie­huu­den­tun­ne. Itse­var­muus oli­si valt­tia, ja sitä minul­la pii­saa vain niin kau­an kuin saan pitää suu­ni kiin­ni. Mut­ta suun avaa­mi­nen avaa tien mil­joo­nal­le demo­nil­le pääs­tä sisään ja ulos… ja tuos­sa puo­les­taan tuli juu­ri hyvä esi­merk­ki sii­tä, mil­lä yri­tän kom­pen­soi­da epä­var­muut­ta­ni: suun­nat­to­mal­la teen­näi­syy­del­lä. #

Tääl­lä teks­tis­sä se ei minua niin­kään hait­taa jos­tain syys­tä. Sil­lä kyl­lä­hän sitä teen­näi­syyt­tä tääl­lä­kin pii­saa, niin kuin hyvin tie­dät­te. Tääl­lä minä pys­tyn kui­ten­kin joten­kin hyväk­sy­mään sen, että täl­lai­nen minä olen, enkä ota sitä niin vaka­vas­ti. Mut­ta sit­ten kun näen videol­ta, että sel­lai­nen minä tosi­aan olen, niin… huh huh. #

Tari­nois­sa, jois­sa esiin­tyy sota­ve­te­raa­ni, sil­lä vete­raa­nil­la on usein van­ha sota­vam­ma, jota sil­loin täl­löin kolot­taa. Minus­ta se on aina ollut eri­tyi­sen hie­no ver­bi täl­lai­ses­sa yhtey­des­sä. Sitä käyt­tä­mäl­lä sota­vam­man aiheut­ta­ma kipu saa­daan kuu­los­ta­maan jol­tain muul­ta kuin kivul­ta. Eikä se pel­käs­tään mene­tä nega­tii­vi­suut­taan, vaan sii­tä tulee kolot­taa-ver­bin ansios­ta suo­ras­taan jotain posi­tii­vis­ta, kuin jokin mys­ti­nen kel­lo, jon­ka teh­tä­vä on soi­mal­la muis­tut­taa mui­ta ihmi­siä vete­raa­nin teke­mäs­tä uhrauk­ses­ta. #

Nykyi­sin minua itseä­ni kolot­taa aina sil­loin täl­löin, pääs­tä. Jos­tain syys­tä se ei kui­ten­kaan psyyk­ki­sen vam­man yhtey­des­sä tun­nu yhtään niin hie­nol­ta kuin mil­tä se sota­ve­te­raa­nin sir­pa­le- tai luo­ti­ko­lo­tuk­sen yhtey­des­sä kuu­los­taa. Se joh­tuu ehkä sii­tä­kin, ettei minun uhrauk­ses­sa­ni ole mitään, mis­tä voi­sin kolo­tuk­ses­ta­ni puhu­mal­la kans­saih­mi­siä muis­tut­taa. Tapoi­hi­ni ei kuu­lu pitää kynt­ti­lää­ni vakan alla, vaan kyse on sii­tä, että jos ihmi­nen hajo­aa pel­käs­tään hei­ve­röyt­tään, niin sehän on vain luon­nol­lis­ta ja kor­kein­taan häpeäk­si, jos mitään. #