Tari­nois­sa, jois­sa esiin­tyy sota­ve­te­raa­ni, sil­lä vete­raa­nil­la on usein van­ha sota­vam­ma, jota sil­loin täl­löin kolot­taa. Minus­ta se on aina ollut eri­tyi­sen hie­no ver­bi täl­lai­ses­sa yhtey­des­sä. Sitä käyt­tä­mäl­lä sota­vam­man aiheut­ta­ma kipu saa­daan kuu­los­ta­maan jol­tain muul­ta kuin kivul­ta. Eikä se pel­käs­tään mene­tä nega­tii­vi­suut­taan, vaan sii­tä tulee kolot­taa-ver­bin ansios­ta suo­ras­taan jotain posi­tii­vis­ta, kuin jokin mys­ti­nen kel­lo, jon­ka teh­tä­vä on soi­mal­la muis­tut­taa mui­ta ihmi­siä vete­raa­nin teke­mäs­tä uhrauk­ses­ta. #

Nykyi­sin minua itseä­ni kolot­taa aina sil­loin täl­löin, pääs­tä. Jos­tain syys­tä se ei kui­ten­kaan psyyk­ki­sen vam­man yhtey­des­sä tun­nu yhtään niin hie­nol­ta kuin mil­tä se sota­ve­te­raa­nin sir­pa­le- tai luo­ti­ko­lo­tuk­sen yhtey­des­sä kuu­los­taa. Se joh­tuu ehkä sii­tä­kin, ettei minun uhrauk­ses­sa­ni ole mitään, mis­tä voi­sin kolo­tuk­ses­ta­ni puhu­mal­la kans­saih­mi­siä muis­tut­taa. Tapoi­hi­ni ei kuu­lu pitää kynt­ti­lää­ni vakan alla, vaan kyse on sii­tä, että jos ihmi­nen hajo­aa pel­käs­tään hei­ve­röyt­tään, niin sehän on vain luon­nol­lis­ta ja kor­kein­taan häpeäk­si, jos mitään. #