Mis­tä lie sekin nyt tul­lut mie­leen, mut­ta pät­käh­ti vain täs­sä yhte­nä ilta­na pää­hä­ni psy­ko­lo­gi­nen seli­tys sil­le, mik­si tämän het­ken tv-sar­jo­jen nais­täh­det (esi­mer­kik­si Jes­sica Alba, Eliza Dush­ku ja myös var­hai­sem­pien aiko­jen SMG) ovat sen näköi­siä kuin ovat. Minun sil­mäs­sä­ni nii… heil­le yhteis­tä on tie­tyn­lai­nen lap­sen­kas­voi­suus: isot sil­mät, tur­so­huu­let ja kir­kas, kor­kea otsa. #

Noh. Setä­pä selit­tää. Se, että näi­den nai­sim­meis­ten kas­vot, eli pää, eli se, mitä on pään sisäl­lä, on lap­sen, ja samaan aikaan var­ta­lo on kui­ten­kin mitä ilmei­sim­min nai­sen, hei­jas­te­lee ihan ilmi­sel­väs­ti sitä, mil­lai­sek­si var­maan­kin koke­vat olon­sa tei­ni­ty­töt, jois­ta tie­tys­ti sitä tun­nol­li­sin­ta sar­ja­fa­ni­jouk­koa näil­le ohjel­mil­le hae­taan. #

Edel­lä­mai­ni­tul­la nais­mal­lil­la luo­daan siis vah­va ali­ta­jui­nen poh­ja sar­jan san­ka­ri­taan samais­tu­mi­sel­le. #

Ei, en aio kat­soa otsi­kos­sa mai­nit­tua sar­jaa. Tar­vit­sin vain seli­tyk­sen täl­le minua hir­vit­tä­väl­le kloo­nien esiin­mars­sil­le. Sil­le vas­ten­mie­li­sen kli­sei­sen roman­tik­ko­rok­ki-strep­to­kok­ki -taus­ta­hoi­lo­tuk­sen tren­dil­le en ole vie­lä kek­si­nyt seli­tys­tä. Some­bo­dy help me. #

Tänään olin taas Hyvä ihmi­nen, sil­lä hoi­din Asioi­ta. Olen­non ker­to­ma pelot­ta­va esi­merk­ki­ta­paus erääs­tä nimel­tä­mai­nit­se­mat­to­mas­ta Kelan asiak­kaas­ta sai minut ahdis­tu­maan, joten koe­tin ensin täyt­tää nii­tä lomak­kei­ta itse. Mut­ta kun siel­tä Kelan sivuil­ta pitäi­si vali­ta jokin seu­raa­vis­ta: #

• Kun­tou­tus­ra­ha #

• Kun­tou­tus­tu­ki #

• Kun­tou­tusa­vus­tus #

• Kun­tou­tus #

• Kun­tou­tus­vir­ve­li #

• Kun­tou­tus­jee­sus #

Niin se on hyvin vai­ke­aa, että mikä niis­tä pitää vali­ta. No oikees­ti mä vaan vähän juk­sa­sin, ei siel­lä kah­ta vii­meis­tä sen­tään ole. Mut­ta sil­ti tää ottaa aikuis­ten vitus­ti mua pää­hän kun olen kui­ten­kin ihan koh­tuu sel­vä­jär­ki­nen nuo­ri­mies, niin en sil­ti tajua että mikä on se lip­pu­lap­pu joka pitää täyt­tää. #

Ja sit­ten minä jo yhtä täy­tin­kin, vain huo­ma­tak­se­ni, ettei se se sit­ten­kään (kai) oikea ollut, joten sii­tä har­mis­tu­nee­na pää­tin käy­dä itse omas­sa per­soo­nas­sa­ni pää­kal­lon­pai­kal­la Kans-allis-elä-Kela-itok­ses­sa tänään heti. Ja kävin­kin! #

Ja siel­lä minä pela­sin pien­tä filun­ki­pe­liä, kun sat­tu­mal­ta löy­sin jon­kun siel­lä jo ennen minua sui­vaan­tu­neen jät­tä­män lapun, ja pää­sin sil­lä mel­ko pian sisään kop­piin, kun minun oikeal­la vuo­ro­nu­me­rol­la oli­si pitä­nyt odot­taa var­maan valo­merk­kiin ja sul­ke­mi­sai­kaan asti. Toi­vot­ta­vas­ti vain joku mum­mu tai pap­pa näki tämän, jot­ta pää­sen leh­teen, mie­li­pi­de­pals­tal­le. #

Niin eikä minun edes lop­pu­jen lopuk­si mitään lip­pu­lap­pua edes tar­vin­nut täyt­tää, kun se tämä kun­tou­tustuen (sitä se oli) jat­ko kuu­lem­ma hoi­tuu­kin ihan sil­lä lää­kä­rin niil­le jo lähet­tä­mäl­lä todis­tuk­sel­la. #

Sit­ten minä tulin siel­tä kotiin, ja söin taas jou­lu­ruo­kaa, jota ei tar­jon­nut kun­non väki vaan minä itse itsel­le­ni. Minä olen sem­moi­nen anti-jou­lu-ukko, että minua ei hait­taa enää vaik­ka syö­kin nyt jo jou­lu­ruo­kaa, vaik­kei ole vie­lä jou­lu lähes­kään. Mut­ta juo­vat­han ne jot­kut jou­lu­vii­naa­kin jo nyt. #

Ja sit­ten minä tulin vie­lä tän­ne omaan kop­pe­roon kir­jot­ta­maan tätä päi­vä­kir­jaa, vaik­ka mul­la kadut­taa etten ole vie­lä­kään kir­joi­tel­lut vas­ta­kom­ment­te­ja tänä aamu­na pos­ti­laa­tik­koon ropis­sei­siin kom­ment­tei­hin, vaik­ka on jo kulu­nut usei­ta tun­te­ja. Se kadut­taa minua niin kovas­ti, että huo­ma­sin bus­sis­sa, että kuu­len siel­lä­kin sen itse­vi­ri­te­tyn pos­tin­saa­pu­mi­sää­nen joka mul­la on käy­tös­sä. #

 
(SING-A-POOR) Sin­ga­lon­gers-kisan voit­ta­jan, Yanin ensim­mäi­nen kon­sert­ti päät­tyi skan­daa­lin­omai­sis­sa tun­nel­mis­sa eili­sil­ta­na. Kon­sert­ti­pai­kal­le kerään­ty­nyt ylei­sö pois­tui pai­kal­ta buu­aten ja vihel­täen sen jäl­keen, kun Yani oli esit­tä­nyt kier­tueoh­jel­mas­taan vas­ta osan ensim­mäis­tä kap­pa­let­ta, Blon­dien Heart of Glas­sia. #

Läh­tei­den mukaan Yani “lau­loi usei­ta vai­kei­ta nuot­te­ja ihan oikein”, eikä kap­pa­leen puo­leen väliin men­nes­sä ollut vie­lä unoh­ta­nut yhtään sanaa tai lau­la­nut vää­rän säkeis­tön sano­ja, jos­ta tuli hänen tava­ra­merk­kin­sä Sin­ga­lon­gers-kisan kulues­sa. “Jopa ooh-ooh-huhui­lu meni lähes koh­dal­leen!” #

“Olen niin pet­ty­nyt”, kuvai­li tun­to­jaan eräs­kin 12-vuo­tias ihai­li­ja, jon­ka toi­veet näh­dä suu­ri lah­ja­ton ido­lin­sa päät­tyi­vät eili­sil­ta­na kyy­ne­liin. #

Lau­la­ja itse pois­tui pai­kal­ta pian sen jäl­keen, kun kon­sert­ti jou­dut­tiin tapah­tu­neen joh­dos­ta kes­keyt­tä­mään, kom­men­toi­den asi­aa ainoas­taan totea­mal­la, että “Once I had a love and it was a gas. Soon tur­ned out to be a pain in the ass.” #

Ennak­ko­luu­loi­nen osa perin­teis­ten käsi­tys­ten mukai­sis­ta nais­puo­li­sis­ta luki­jois­ta: täs­sä teil­le kuvia hup­suis­ta pik­kuo­tuk­sis­ta. Avoi­mes­ti uusiin asioi­hin suh­tau­tu­vi­na itse­ään pitä­vät: seu­raa­vas­sa on tilai­suu­ten­ne tutus­tua iso­ja hikoi­le­via mie­hiä mie­lel­lään kat­se­le­van mie­hen mie­leen. #

(Hmm. Kyl­lä­pä tuo kuu­los­ti epäi­lyt­tä­väl­tä, siis minun miel­ty­myk­sie­ni osal­ta.) #

Tämä on oma anti­ni Tyl­syy­den mul­ti­hui­pen­nuk­ses­ta alka­nee­seen show­pai­ni-heh­ku­tuk­seen. #

Kun aio­ne­ja sit­ten kävim­me koko per­heen voi­min Ruot­sis­sa, suku­lais­ten kau­pun­ki­ko­din kaapeli-tv:stä näkyi jo sil­loin Ame­ri­kan ihme­maas­ta kotoi­sin ole­vaa höm­pö­tys­tä, joka nykyi­sin show­pai­nin nimel­lä tun­ne­taan. Muis­tan, kuin­ka sitä sil­loin, pie­ne­nä, kat­se­li hiu­kan epä­us­koi­se­na ja häm­men­ty­nee­nä, kun ei kyen­nyt pää­se­mään sel­vyy­teen sii­tä, oli­vat­ko isot mie­het tosis­saan, kun huusi­vat toi­sil­leen ja her­ja­si­vat toi­si­aan naa­mat punai­se­na, ja lopul­ta rupe­si­vat aina läp­si­mään, töni­mään ja mät­ki­mään, ja ympä­ril­lä oli ylei­sö, joka hur­ra­si täl­le tou­hul­le. #

Jotain epäi­lyt­tä­vää sii­nä oli. #

Niin myös­kin van­hem­pien mie­les­tä, jot­ka eivät olleet ihan var­mo­ja sii­tä, oli­ko tämä nyt oikein lap­sil­le sopi­vaa ohjel­maa. Nykyi­sin ollaan sitä miel­tä, että ei ole, ja sik­si nämä ohjel­mat (RAW ja Smack­down!) on sysät­ty myö­häi­sim­pään myö­häi­sil­taan, jol­loin las­ten tuli­si aina­kin teo­rias­sa olla nuk­ku­mas­sa. Ilmei­ses­ti mei­tä pik­ku­vel­jen kans­sa ei kui­ten­kaan aivan ehdot­to­mas­ti kiel­let­ty kat­so­mas­ta, kos­ka minul­la on vie­lä­kin aika sel­viä muis­ti­ku­via ohjel­mas­ta. Lisäk­si sen jäl­keen meil­lä oli pit­kän aikaa tapa­na leik­kiä “pai­nia” koto­na pat­joil­la. Suun­soi­ton jätim­me muis­taak­se­ni pois, sen sijaan mah­ti­pon­ti­set pai­ni­jan esit­te­lyt kuu­lui­vat asi­aan. #

Pala­sin tämän lajin pariin pari vuot­ta sit­ten, kun sivis­tys oli ehti­nyt jo Suo­meen­kin, ja minul­la oli oma kaa­pe­li-tv. Täy­tyy tun­nus­taa, että aluk­si minul­le tuot­ti hiu­kan vai­keuk­sia pääs­tää irti lap­suu­den­ku­vi­tel­mis­ta­ni, enkä ollut vie­lä­kään ihan var­ma sii­tä, mis­sä koh­das­sa show’ta näyt­te­ly lop­pui ja urhei­lu alkoi, ja päin vas­toin. Itse asias­sa minua kiin­nos­tai­si vie­lä­kin tie­tää, kuin­ka pit­käl­ti otte­lui­den koreo­gra­fia on etu­kä­teen suun­ni­tel­tu, ja kuin­ka pal­jon niis­sä on impro­vi­soin­tia, etu­kä­teen har­joi­tel­tu­jen liik­kei­den (isku­jen anta­mi­sen ja nii­den vas­taa­not­ta­mi­sen) sovel­ta­mis­ta. #

Nykyi­sin jo sen­tään ymmär­rän sen, ettei­vät esi­mer­kik­si Eddie Guer­re­ro ja John Brads­haw Lay­field oikeas­tiEi, en suos­tu käyt­tä­mään sitä memeet­tis­tä ver­sio­ta tuos­ta ilmai­sus­ta. vihaa ja hal­vek­su toi­si­aan, vaik­ka show’ssa anne­taan kai­kil­la mah­dol­li­sil­la tavoil­la ymmär­tää, että niin on. #

Nykyi­sin ymmär­rän, että kun joku show’ssa louk­kaan­tuu niin, että “ensi­hoi­ta­jat” jou­du­taan kut­su­maan pai­kal­le, kukaan ei oikeas­ti ole louk­kaan­tu­nut. #

Aluk­si minus­ta oli jär­jet­tö­män koo­mis­ta, miten ilmei­sen kär­jis­tet­ty­jä ohjel­mien vakio­hah­mot oli­vat. Koko kaar­ti tun­tui ole­van kuin paro­di­nen läpi­leik­kaus ste­reo­tyyp­pi­sis­tä ame­rik­ka­lai­sis­ta. Oli puna­nis­kaa, kuu­ma­kal­le-lati­noa, hip­hop­pa­ria ja niin edel­leen. Myö­hem­pien aiko­jen pyhiä huip­pu­ja täs­sä suh­tees­sa minus­ta ovat psy­ko­paat­ti, öky­ri­kas kei­ka­ri ja kehi­tys­vam­mai­nen. #

On ollut haus­ka huo­ma­ta, miten olen vähi­tel­len upon­nut illuusioon. Esi­mer­kik­si sii­nä, mis­sä esi­mer­kik­si Cenan rap-sta­ran elkeet oli­vat aluk­si jär­kyt­tä­vän koo­mi­sia¹, nykyi­sin ne mene­vät minuun ihan täy­des­tä, kun ohjel­maa kat­soo. #

Lisäk­si olen vakaas­ti sitä miel­tä, että tehok­kain mah­dol­li­nen Bus­hin vas­tai­nen kam­pan­ja ennen vii­me pre­si­den­tin­vaa­le­ja USA:ssa käy­tiin nime­no­maan WWE:n tahol­ta, kun JBL tuo­tiin mukaan ohjel­maan ja hänet jär­jes­tet­tiin tois­tu­vas­ti näyt­tä­mään koros­te­tun yli­mie­li­sel­tä, rasis­ti­sel­ta ja pel­ku­ril­ta. #

Mikä täs­sä ros­kas­sa sit­ten oikein kieh­too? #

Minus­ta seli­tys on hiu­kan saman­lai­nen kuin saip­pua­sar­jo­jen suo­sion taka­na. Show­pai­ni on ihmis­suh­de­draa­maa mie­hi­sil­lä sään­nöil­lä. Täs­sä maa­il­mas­sa ei lir­kut­te­li­ja pär­jää, vaan voi­ma, lojaa­lius ja äly jyl­lää­vät. Vii­meis­tä en edes vai­vau­du selit­tä­mään. Sen, mitä sil­lä täs­sä yhtey­des­sä tar­koi­tan, käsit­tää kyl­lä, kun kat­soo sitä tou­hua jon­kin aikaa.² Ja jon­kin aikaa kat­sot­tu­aan, sitä jo huo­maa­kin ole­van­sa juo­ni­ku­vioi­den kou­kus­sa. #